Viimeaikoina on tullut yhä useammin vastattua kyselyihin lähdön ajankohdasta ja määränpäästä. Luonteva jatkokysymys tarjoamalleni "emmätiiä" -vastaukselle on tietysti "pelottaako sua" tai "eikö sua jännitä"?
No, kyllähän mua pelottaa. Ja jännittää. Mutta ei kaduta. Tunteita on jo tässä vaiheessa ihan koko skaalan laajuudela, kuten voi odottaakin. Päällimmäisenä ja pohdimmaisena tunteena on kuitenkin edelleen mieletön maailmannälkä, joka pääosin jättää varjoonsa negatiiviset puolet.
Tiedostan ja hyväksyn valinnallani lähteä, että vaihtovuosi tuo mukanaan raastavaa ikävää ja sopeutumista vieraisiin tapoihin, käsityksiin, kieleen ja normeihin. Olen myös aikahyvin onnistunut muistuttelemaan itseäni, että kyseessä on 10 kuukautta - pitkä aika nuorelle, mutta oikeastaan vain hyvin pieni siivu elämästä. Once in a lifetime mahdollisuus. Lähtiessä, hyvästellessä tai varsinaisen vuoden aikanakaan ei tule olemaan helppoa, enkä sitä odotakaan. Mitä läheisiin ja ystäviin tulee, heistä ne kenen on tarkoitus elämässäni olla, ovat varmasti myös vaihtarivuoden jälkeen. Aikaa kyllä on.
Mitä sitten pelkään, jos tiedostan nuo faktat? Vaikka kuinka niistä yrittääkin itseään muistutella, tulee aina jossain vaiheessa inhimillinen puoli järjen ylitse ja mielikuvitus astuu peliin. Tietysti sitä aina rakentelee mieluusti pilvilinnoja ja reissufantasioita, mutta yhtälailla olen miettinyt myös kaikenlaisia kauhuskenaarioita. Siis ihan todella turhia ja tyhmiäkin. Ja nähnyt unia muun muassa siitä, kuinka yksikään jenkkiperhe ei meikäläistä halunnut, vaan päädyin säälistä vaihto-oppilaaksi naapuripaikkakunnalla asuvaan tuttavaperheeseen. Tosiaan epätoivon hetkinä olen jo pariin otteeseen todennut, että ei mua koskaan kukaan ikinä valitse ja homma kaatuu siihen. Tällaista vaihtoehtoahan ei edes ole sijoitustakuun ansioista!
Hiukan syvällisemmät, varsinaiset pelot liittyvät lähinnä vaihtarivuoden jälkeiseen aikaan, eli jonnekin vuoden päähän. Tapanani on - hyvässä ja pahassa - miettiä aika paljon tulevaisuutta.
Carpe diem -asennetta saa joinain päivinä kaivaa todella kaukaa, vaikka tietyllä tavalla sitä ihannoinkin ja yritän kovasti opetella elämään enemmän hetkessä. Tiedän, että vuosi itsenäisesti ulkomailla tulee muuttamaan asenteitani takuulla. Tästä juontuukin suurin pelkoni, josta näillä näppäimillä maailmalta palaava vaihtari Annika kirjoittaa hämmentävän taidokkaasti tekstissään
I'm coming home, tell the world I'm coming home. (Kyseisen tekstin lukemista voi lämpimästi suositella kaikkien vaihtarien ja heidän lähipiirinsä luettavaksi!) Tässä vaiheessa vielä haluan muistuttaa perhettä ja ystäviä, että en todellakaan teitä millään lailla halua syyllistää, aliarvioida tai epäillä tukeanne.
♥ Näiden laidasta laitaan seilaavien tunteiden ja ajatusten, jopa hulluimpien, läpikäynti ja ilmaiseminen on vaan mielestäni jopa välttämätöntä vaihtarin läpikäymälle prosessille.
Miltä tulee tuntumaan se, että jättää suomielämän taakseen, rakentaa uuden elämän toiselle mantereelle ja vajaan vuoden kuluttua jättää jälleen kaiken, mihin on ehkä jo juurtunut. Siis kulttuurishokki kotiin palatessa. Kuulostaa varmaan epätodelliselta, mutta on hyvinkin mahdollinen. Moniin muutoksiin sopeutuminen useampaan kertaan kasvattaa ja muuttaa ihmistä takuuvarmasti, mikä yleensä on hyvä asia, mutta mitä jos muutunkin liikaa? Mitä jos en enää osaakaan olla "niinkuin ennen"? Jos tulenkin olemaan se ulkopuolinen, vailla ymmärrystä kokemastani. Voi vaan todeta, että itseppä teit valintasi, lähdit ja jätit kaiken itsekkäästi, koska oli "sun aika".
Annikaa lainaten: "-- Enkai minä nyt voi sanoa rakkaalle perheelleni tai ystävilleni, että kotona ei olisikaan ihana olla. Tai varsinkaan puolitutuille. Minkälaisena "ylpeänä maailmanmatkaajana" mua pidettäisikään, kun "pikku-Suomi" ei muka Jenkkilän jälkeen kelpaisikaan?--" Varmasti se tulee kelpaamaan, mutta ottaa taas oman aikansa.
Yleensä helpottaa, kun kirjoittaa ajatuksiaan ylös tai kertoo niistä jollekulle. Omiin ajatuksiin saa vähän perspektiiviä ja kas kummaa kun alkaa näyttää erilaiselta. Nyt itseasiassa aika hölmöltä. Tulipa samalla tirautettua vollotettua se ensimmäinen kunnon vaihtoaiheeseen liittyvä itkukin.
Kuvituksena tosiaan huoneen ikkunasta avautuvat maisemat. Tajusin äskettäin, että spontaanisti alkanut, erilaisia taivasmaisemia tallentava kuvausprojektihan sopii aika hyvin tähän aiheeseen. Näköjään jollain muullakin on viimeaikoina ollut hiukan vaikeuksia päättää ollakko aurinkoinen vai ollakko hyvin synkkä, vaiko ollakko molempia yhtäaikaa?
"-- Kun lähtöhalut pystyvät puolustautumaan ensimmäisiä terveen järjen hyökkäyksiä vastaan, niille alkaa etsiä järkisyitä. Eikä niitä aina löydy, ainakaan käyttökelpoisia. Totuus on, ettei ihminen tiedä mikä häntä vetää. Jokin kasvaa hänessä ja murtaa kaikki esteet, kunnes eräämä päivänä hän lähtee. Matka ei kysy motiiveja. Se riittää itsessään. Ihminen luulee tekevänsä matkan, mutta se onkin matka, joka tekee hänet. Tai sitten se hajottaa.--"
- Anneli Vainio, Eksyvä löytää
