Ruutinit rakentuu hiljalleen, "uudella" elämällä on vähitellen pohja. Arki, pimeät aamut ja kylmässä höyryävä hengitys on läsnä myös tällä puolen maailmaa. Turvaa tuovien katulamppujen, kauniisti rätisevän takan ja saunan sijaan täällä niitä vastaan taistelee pikaruokaravintoloiden neonvalot, kaasulla toimivat "ihanan helpot" sisustustakat ja halloweenkoristeiden värikirjo. Lepuutan silmiä kaupungin valoviidakossa ja takapihaa vartioivissa vuorissa, joiden taakse laskeva aurinko on joka päivä hiukan erilainen. Pohdin milloin olikaan koekertauspaketin palautuspäivä, kumman värinen paita pitikään laittaa huomiseen peliin ja mitä pitikään lisätä kauppalistalle. Lukitsen kotioven omalla avaimella ja kerään ihalevia huokauksia penaalista löytyvillä stabiloilla, joista on tosiaan tullut ihan hitti. Jok' ikinen opettajista ohikulkeviin luokkatovereihin haluaa kokeilla mun awesome pens! Meininki täällä on siis varsin ta(i)va(a)llista unelmaahan eli varsin tavallista elämää.
Tuntuu vieläkin hölmöltä, ettei mun tarvii enää odottaa. Se mitä mä oon odottanut ja mille mä oon edellisen, tämän ja seuraavankin vuoden omistanut. Mun elämän vuosi on täällä, just nyt, jokaisessa ohitse pyyhältävässä keltaisessa koulubussissa, väärälle puolelle sijoitetussa huuhtelunapissa ja lompakon täyttäneessä oudossa kolikossa. Kaikissa hetkissä, kaikissa huoneissa, kaikissa uusissa tuttavuuksissa. Vastaan edelleen silmät kirkkaina, huomattavasti varmemmalla äänellä, ettei mun tarvii olla homesick, koska mulla on kaikki hyvin siellä ja täällä. Mä en oo enää vieras, mä oon yleensä Nelii, joskus Nellie, pääsääntöisesti hyvin tervetullut, edelleen hurjan mielenkiintoinen ja useinmiten "kotoisin jostain tosi kaukaa ja kylmästä".
Eilen pääsin vihdoin vastaamaan kysymykseen: "Onko Suomi osavaltio Yhdysvalloissa?" No eihän se ole, mutta ei sillä niin väliä, koska miksi poistua, täällähän on kaikki ja 'murica! Yritä siinä sitten piipittää, että hei kyllä mäkin tiedän kuka on Miley Curys ja oon myös syönyt hampurilaisia, ihan niinku useammankin. Vaikeinta mulle täällä on ollut kapeakatseisuus ja maailman napa -ajattelu. Säännöllisesti saa purra hammasta, vetää syvään henkeä ja yrittää ymmärtää, ettei kaikilla vaan oikeasti ole samanlaista avarakatseisuutta ja itseltä löytyvää palavaa halua kokea ja ymmärtää muita ihmisiä ja kulttuureita.
Vastailen yhä päivittäin samoihin kysymyksiin, joista ehdottomasti suosituin on "mikä on parasta Amerikassa?" Tää on helppo, tähän voin vastata ihan rehellisesti. Ihmiset, ihmiset, ihmiset. Ei ollut turha ennakkoluulo mun kohdalla odottaa kevyesti lentävää small talkia, iloisia tervehdyksia ja avointa kohteliaisuutta. Mä oon kotona juurikin ihmisten takia. Kerrankin negatiivista huomiota tulee lähinnä vain vaisusta olemuksesta tervehtimisen ja kiitämisen sijaan. Enkä tosiaan tarkota, että hymy tulisi olla kasvoille jähmettynä, aina hyvä päivä tai ääni käheänä höpöttämässä. Ihan yhtälailla kuin huomioidaan niin jätetään myös rauhaan mikäli sitä kaipaa. Tää vilpitön huomiointi, avoimuus ja auttavaisuus on jotain mitä mä niin tuun juurruttamaan entistä vahvemmin tapoihini. Ja asiakaspalvelu! Siihen oon aikasemminkin ollut helposti tyytymätön, mutta vähän jo jännittää mitä tuleman pitää.
Kielet, ne on mun päässä kauniisti yhteensulautuva sekamelska, että jag älskar rahka och kaurapuuro pero i should hablar también spanish vaan teille kaikille. Rakastan englantia ja sen vivahteita, mutta vielä enemmän suomea. Se kuulostaa oikeastaan aika hauskalle, aaltoilevalle ja parasta on muunneltavuus. Äidinkieli ei kyllä tule unohtumaan, mutta siihenkin on tullut uutta näkökulmaa. Luin sunnuntaihesarin kuin mikäkin professori, arvostellen sanavalintoja ja maistellen sanoja. Revittelen yhdysanajäteillä ja päätteillä, naureskelen whatsapp -keskusteluihin salakavalasti muodostamiani lausehirmuja. Uutena tuttavuutena siis soppaan hiukka espanjaa ja ruotsin taitojakin yritän epätoivoisesti tekohengittää instagramin avulla. Välillä saan jutuillani hölmistyneitä katseita, välillä kehuja. Tänään en tienny oisko pitäny purskahtaa nauruun vai vajota lattian läpi, kun sain kuulla, kuinka "englanti sujuu jo aika kivasti, mutta voi herranen aika kun juttelin sulle ekana päivänä ja sain selvää ehkä parin sanan verran". Tekee niin hyvää mulle, siis huomata välillä kuinka elämä jatkuu, vaikka aina ei menekään oppikirjan mukaan. Suunta on ylöspäin ja yritys kova, unetkin silloin tällöin englanniksi.
Soitan ylpeänä Robinia, Astetta ja Haloo Helsinkiä, valistan Angry Birdsin ja Clash of Clansin alkuperämaasta ja syötän Pandan lakuja niihin rakastuneille jenkeille. Melkein pakahdun ylpeydestä, kun ajattelen suomea, kotia ja kaikkia rakkaita siellä. Mutta se ei ole ikävää ikävää, se on kiitollista hymyä ja jatkuvasti syvenevää arvostusta. Kiitos. Siitä kiitollisuudesta, asennoitumisen merkityksestä ja elämän kantavasta voimasta muistuttaa myös tämän vuoden ehdoton soundtrack. U2 - Beautiful Day, tarjoillaan kaikkine symbolisine merkityksineen, riittävänä annostuksena, huonoihin ja hyviin hetkiin, kaikkeen siltä väliltä ja joskus ihan huvin vuoksi.
Melkein tunnen, kuinka mun ajatukset syvenee ja uusia näkökulmia laajentuu mieleen. Ja se jos joku on se, mitä mä täältä haen. Inspiraatiota tähän hetkeen ja tulevaan, ulottuvuuksia ajatuksiin ja jotain erilaisen tavallista. Seikkailu vaanii jokaisessa take away -kupissa ja kellonsoitossa, kaikissa näissä uusissa tuttavuuksissa ja loputtomissa aistimuksissa. Tuntuu siltä, että maailma kyllä pitää huolen, mutta yhtäaikaa näyttää toisen puolensa muovijätettä pursuavissa roskiksissa, kodittomien epätoivoisissa kylteissä, puhelimen pärähtäessä ulvomaan Amber Alertia. Tai kun saan viestin suomesta, jossa kysytään onko kaikki okei, Hesarin pääuutinen kertoo Seattlessa tapahtuneesta kouluammuskelusta. On, mutta kaveri nyökyttelee vieressä, kun kysyn onko neljän tunnin ajomatkan päässä oleva koulu tuttu. Sittemmin näin yhden ainoan aiheeseen liittyvän facebook -päivityksen sillä välin, kun aihe loisti Helsingin Sanomien pääotsikoissa.
Videoeditoinnissa tehtiin viimeviikolla inspiroivia videoita ja oli jälleen hämmentävää todistaa miten vahvasti yhteiskunta täällä tukeutuukaan tuhansien ja tuhansien aforismien, unelmien ja yksilön itse määrittämän tulevaisuuden varaan. Avarakatseisuutta voisi kehittää, mutta usko tulevaisuuteen, omiin mielipiteisiin ja tähän yhteiskuntaan on käsittämättömän vahva. Miete- ja motivaatiolauseiden valtavasta tulvasta mieleen jäi kaikumaan jonkun viisaan sanat: "There’s two types of people in the world. Dreamers and doers. But what world needs is dreamers who do." Se iski syvälle, koska viimeisten kuukausien myötä on varmempi kuin koskaan, että mä elän unelmista, unelmoiden ja unelmille, unelmien ja voimalla. Ne pitää mun katseen kirkkaana, ja uteliaasti tulevaisuuteen suunnattuna. Mä tarviin niin ruutineja kuin vaihtelua, mä tarviin arkea ja suuria tavotteita yhtä aikaa. Unelmat ei aina toteudu, mutta ne on tehty toteutettaviksi, meikäläinen elävänä esimerkkinä.
Mä oon poissa ja paikalla, kotona ja toisaalla. En aina itsekään tiedä missä, mutta elämä on tässä, ja siihen keskityn.
ps. Mulla on ihan hirmusesti kerrottavaa ja päiviteltävää blogiin, mutta ei vaan ihan oikeasti ole löytynyt aikaa. Hiljaisuus ja materiaalin paljous kertoo ainoastaan siitä, että kokemuksia on kertynyt ropisten eikä koti-ikävä vaivaa. Juttuja kotipuolesta on aina kiva kuulla enkä koe niiden häiritsevän "tätä" elämää. Eli antaa tulla vaan, vastailen parhaani mukaan.
