Kesä on juuri kääntynyt elokuun puolelle. Olen matkalla suureen ja vielä hyvin tuntemattomaan. Perhetiedot antavat yhä odottaa ja puuttuessaan kiristävät hermoja. Koitan hokea itselleni, ettei se määritä ihmisarvoa tai lupaa sen huonompaa vuotta, vaikka kukaan ei meikäläistä vieläkään ole valinnut. Tai tiedäppä se, onko edes tarjottu. Tapahtuukohan siellä mitään vai makaako mun paperit vaan jossain pöydän nurkalla? Tuntuu turhauttavalle kun ahkerana suorittajatyyppinä en voi vaikuttaa asioihin mitenkään tässä vaiheessa.
Sukulaisten kyselyihin vastaan kepeästi, että "joo, ensiviikolla alkaa muilla koulu ja mulla täyspäivänen peukaloiden pyörittely". Voi kuulostaa hauskalle, mutta mitä vähemmän muuta ajateltavaa on, sitä useammin löydän itseni päivittämästä vastaanottavan järjestön nettisivuja, tarkistamasta roskapostilokeroa ja seikkalemasta somemaailmassa. Siellä hehkutetaan joko jäljellä olevia muutamia päiviä tai sydämmellisiä host-perheitä, takapihojen uima-altaita tai laukun pakkaustilannetta. En voi väittää rauhallisen hengittelyn ja "kyllä se siitä" -mantran hokemisen olevan mitenkään kovin hehkeää. Myöskään marttyyriolo ei ole jättänyt rauhaan, vaikka tiedän etten ole ainoa tässä tilanteessa. Mutta miksi minä? Miksi en minä?
Toisaalta koen myös syyllisyyttä valittamisestani. Itse olen leikkiin lähtenyt ja tähän tilanteeseen hankkiutunut. Niinkuin Elisa fiksusti ryhmäkeskustelussamme huomautti, me ollaan kaikki ihan itse valittu mukaan lähtemällä, että sitoudutaan tähän odotukseen ja vaikka vuorokauden varotusaikaan ennen lähtöä. Nyt ollaan joka tapauksessa aivan odotuksen loppusuoralla ja tarjolla on ympäri vuorokauden vertaistukea sekä järjen ääntä höperöityneille ajatuksille läheisiltä ja ainakin 50 muulta vaihtarilta. Jos nyt tämän pitkän valituspätkän pääpointin voi johonkin tiivistää, niin siihen, kuinka pitkittyneessä välitilassa eläminen tuskastuttaa. Olen lähdössä - no, joskus jonnekkin. Suunnitelmia on mahdoton tehdä ja suunnittelemattomuus turhauttaa. Turhautumiseen lääke olisi tekeminen, jota kuitenkin on mahdollisuus järjestää ainoastaan extempore ja kierre on valmis.
Tuntuu lievästi sanottuna hölmölle, että yrittää parhaansa mukaan elää hetkessä ja nauttia ruisleivästä ynnä muusta suomiarjesta, mutta samalla ajatukset ovat jo väkisin siirtyneet tulevaisuuteen ja aikaa yrittää parhaansa mukaan oikein kuluttamalla kuluttaa. Jes, tähän leffaan kuluu ainakin seuraavat 1:44 h ja no sieltähän mä tuun takaisin sitten vasta kuuden jälkeen ja aikaisella nukkumaanmenolla saa päivän nopeasti ohi. Siis eikö kuulostakin aika järjettömälle? Odottavan aika on todellakin pitkä, paljon pidempi kuin matelevana tunnettu mikroaaltouunin tai juoksumaton seurassa kulutettu minuutti. Keväällä hankalien arkiaamujen tsemppaus oli, että hei nyt joku on toimistolla eli perhetiedot voi edetä tai parhaassa tapauksessa kilahtaa sähköpostiin saakka. Nyt olen paisutellut tilanteen päässä jo suunnattoman suureksi ja kerkesin murahtaa, kuinka vihaankaan viikonloppuja, sillä lisää tietoja tai asian etenemistä on turha odottaa. Aargh, palauttakaa tukevasti maanpinnalle mikäli tilanne vielä tästä pahenee. Kiitän ja kuittaan.
Tässä postauksesta huokuu varmasti melko negatiivinen tunnelma, mutten anna sen haitata. Olen itse saanut niin paljon tukea, apua ja tietoa vaihtariblogeista, että haluan kirjoittaa itsekkin blogia ja mahdollisimman rehellistä sellaista. Kyseessä ei kuitenkaan ole lomamatka, vaan lähemmäs kolmen vuoden prosessi, josta ei mitään tunteita varmasti jää puuttumaan. Tällaisia tunteita tällä kertaa.