14. lokakuuta 2015

LAST ONE UP

1) Käytin häikäilemättömästi hyväksi hostdadin voimia ja vaadin aina hartiahierontaa sopivan hetken koittaessa. Ei koskaan kehdannut kieltäytyä mun hartioiden murjomisesta toisin kuin omien lastensa, heh. 2) Mäkkärin kyltti ja urheilua, onko mitään jenkkiläisempää? 3) Kuvailin läpi vuoden kaupassa kaikenlaista hullua, hölmöä ja ehkä jopa herkullistakin. Jokainen voi itse päättää mihin luokkaan nämä sijoittuu... 4) Pääsin vihdoinkin viimeisillä viikoilla lunastamaan lupaukseni ja Hailey vei mut ratsastusretkelle. Oli kyllä niin siistiä (ja jälkikäteen kivuliastakin) pitkästä aikaa! Kopoteltiin muun muassa junanraiteiden yli ja kahlailtiin joessa.


1) Tää on yksi näkymä, jota en varmaan koskaan tule unohtamaan. Hostdadin jättilava-auton etupenkki, Washingtonin kummut ja peilistä kiikkuva unisieppari. 2) Memorial Weekendinä eli toukokuun lopussa lähdettiin kohti Seattlea ja siellä ihailtiin muun muassa tällaisia lasimuseon taideteoksia. 3) Ah aina niin synkeän ihana Seattle! 4) Aamupalaa... Kaiken söin! Ja ihan nyt sitten tiedoksi, että yksi puolikas ("ruisleipä") leipäviipale ei peittänyt edes suoraksi ojennettua kämmentäni... 

1) Seattlen reissun päätteeksi suunnattiin jättimäiseen outletkeskukseen nautiskelemaan viikonlopun spesiaalitarjouksista. Laukkasin kevyen aamupalasnäksini voimin pää kolmantena jalkana suoraan Niken tehtaanmyymälään, jossa oikeastaan kaikki tuotteet olivat alennuksessa outlethintojen kruunuksi ja reilu tunnin, monta Suomeen lähetettyä hätäwhatsappia ja tuhat sovituskoppireissua myöhemmin kotiutuin tavaraa 200$ edestä. Eikä edes kirpaissut, vaan jälkeenpäin oli varsin loistava hymy naamalla siitä materialismionnen määrästä. Mainittakoon nyt vielä, että pihuuteni on tunnettua ainakin lähipiirissä eikä 200 ole tosiaan pikkurahoja meikäläiselle. 2) Farmer's Market = tori = täyttä rakkautta. Pääsin käymään tuolla tuottajatorilla ensimmäisen ja viimeisen viikkoni aikana. Tältä jälkimmäiseltä reissulta tarttui mukaan muun muassa maailmankaikkeuden herkullisimmat aprikoosit ja paikallisen sedän kasvattamista paprikoista tehtyjä mausteita, jotka ovat olleet enemmän kuin kovassa käytössä ja olenkin jo suunnitellut seuraavan erän tilausta maailman toiselta puolen. 3) Vikoilla viikoilla tapahtui niin paljon kivoja juttuja, ettei mitään rajaa. Oli vihdoin aikaa ja viimeinen mahdollisuus toteuttaa kaikenlaista mitä rästiin oli jäänyt. Muun muassa sain kutsun vaihtarikaverini perheen ja hänen norjalaisen äitinsä kanssa viinitilalle illallistamaan ja söimpä sitten siinä elämäni parhaan pitsan jutustelun lomassa! Lampaanlihapullia, vahvaa juustoa, jalapenoja... 4) Kotitoimisto ja vikat koeponnistukset. Ei hullumissa maisemissa. Parkkeerasin aina auringonlaskun aikaan uima-altaan reunalle, wifin pisimmän kantaman rajamaille nautiskelemaan hämärtyvästä illasta ja leppeästä lämmöstä. 


1) Treffattiin myös Shiloh nimisen tyttösen kanssa, kun oltiin vuoden luokkakaveriuden jälkeen ymmärretty vihdoin, miten paljon yhteistä meillä onkaan! Käytiin jossain paikallisessa terveys-lähiruoka-kuppilassa höpöttelemässä. 2) Boating eli veneilyä ja kumilautoilla surffausta. 3) Kirkkohan se siinä! Shilol vei mut myös niiden kirkon nuorteniltaan, missä meininki oli lähempänä kovan luokan konserttia, kun porukka fiilisteli livebändin musiikkia, miksauspöydistä säädeltiin valoja ja efektejä ja Tomi Björkiltä häämävän paljon näyttävä, farkkuliiviin pukeutunut ananastukkapappi potkaisi varvastossunsa pois kesken saarnan. 4) Ja ruokakuvia! Yksi meitsin miljoonista läksiäistapahtumista. 

1) Valmistujaisten ehdoton mitalikuningatar Paige, jonka kaulassa killuu jos jonkinmoista metalia tunnustuksena loistavista uhreilusuorituksista. 2) Sain toivoa läksiäisiini ohjelmaa ja valitsin vohveliaamupalan mummolassa. Siis juuri sen samaisen kattauksen, jonka ennen joulua niin vahvasti kyseenalaistin. 3) Tähän ei vaan millään tottunut. Särkylääkkeitä ruokakaupassa ja vieläpä tuollaisissa houkuttelevissa annospusseissa. Kyllä nyt sääntöyhteiskunnan suomalainen niin mielensä pahoitti. 4) Hyvästiselfie kojoottipajalle. Kyllä tuolla tuli muutaman kerran tankoja väänneltyä ja hiukka tuntuu tavallinen kuntokeskus jopa överille kaikkine laitteineen.

1) Kohti Obamaa! 38 asteesta 28 asteeseen siirtyminen kyllä tuntui, nimittäin hikoiluna! Jestas että se kuumankostea meri-ilma sai hien kirjaimellisesti virtaamaan paahtavan kuivuuden jälkeen ja se jos joku on harvinaista mun kohdalla. 2) Capitol oli parhaillaan remontissa, kun käytiin sen ympärillä häärimässä. 3) Tutustuin Pascosta lähtiessä lentokentällä tanskalaiseen Bjørkiin, joka oli itsekin parhaillaan päättämässä vaihtovuottaan saman järjestön vaihtarina, 20 kilometriä lännempänä asuneena. Ei silti oltu ikinä kuultukaan toisistamme. Meillä synkkas tosi hyvin ja vietettiinkin sitten oikeestaan koko leiri enemmän tai vähemmän toistemme seurassa. 4) Hikiselfie Lincolnin luota. 


1) Mount Rainierhan se siellä pilkistää pilvien lävitse kuin jäävuori merestä. 2) Ihan toisiksi viimeisenä iltana toteutettiin vihdoin hostmomin kanssa se, mitä oli suunniteltu ihan ensihetkistä saakka. Kivuttiin nimittäin Badger Mountainin huipulle ihastelemaan maisemia. 3) Kotiin! Mitä parhaassa seurassa vieläpä eli raahattiin yhteistä matkatavaravuorta ja auteltiin toisiamme ihan Washingtonista Köpikseen saakka. Christanin tapasin pari kertaa vuoden aikana, koska oltiin saman aluevalvojan vaihtareita ja Björk tosiaan myös messissä. 4) Viimonen pyrähdys ja kotona ollaan! Aika sanoinkuvaamaton fiilis, kun Köpiksestä nokka nousi kohti Helsinkiä.

Eiköhän tämän blogin tarina ala pikkuhiljaa olemaan tässä. Kiitos ihan valtavasti kaikille seuraajille, nyt matka jatkuu (on jo hyvässä vauhdissa) kohti uusia haasteita! Jätän blogin vielä toistaiseksi näkyville, toivottavasti siitä on iloa tulevaisuuden vaihtareille, sillä blogini yksi suurimmista tarkoituksista oli tuottaa sellaista tietoa ja tarinaa tuleville vaihtareille, mitä itsekkin kaipasin lähdön lähestyessä. Jenkkeihin olen ollut hyvin niukasti enää erikseen yhteyksissä, mutta sosiaalisen median kautta kyllä tulee seurailtua mitä sielläpäin puuhaillaan. Kaikesta huippukiitollisena ja kokemuksensa ja oppinsa muistoihin tallentaneena ex-vaihtari kuittaa viimoisen kerran tämän sivuston puolella. 

- Nelli

16. elokuuta 2015

SPRING BREAKERS



Vihdoinkin, reilu kolmen kuukauden odotuksen ja 613 minuuttia kestäneen latauksen jälkeen päätyi tämäkin blogin puolelle. Kyseessä on siis videoeditointi -kurssin vapaavalintainen projektityö, jota itse sovelsin ovelasti tarpeisiini ja nitistin kevätlomamme, 10 vuorokautta ja 8 osavaltiota, 17 minuuttin.

15. elokuuta 2015

HALFWAY CRISIS

"Miten siellä menee? Voin edelleen vastata rehellisesti, että kaikenkaikkiaan hyvin. Se ei kuitenkaan tarkoita helppoa, huoletonta tai yksinkertaista, varsinkaan paljon asioita pohdiskelevalle ja ruotivalle tyypille. Joulu ja talviloma kokonaisuudessaan oli rentouttavaa ja kivaa hölläilyä, nautin aikatauluttomuudesta ja keskityin ihan vain olemiseen. Mutta heti, kun arki alkoi maanantaina, lävähti pitkään pään sopukoissa hautuneet ajatukset esiin. Diagnosoin itselleni jonkinlaisen puolivälin kriisin. Mun vaihtovuodesta on toistaiseksi jäljellä vielä suurin osa, mutta parin viikon sisällä ylittyy puolivälin rajapyykki. Keväälle on tiedossa paljon huikeita reissuja, yleisurheilukausi ja ties mitä kaikkea ohjelmaa - jäljellä olevat kuukaudet tulevat siis kulumaan ihan hurjaa vauhtia. Kotiinpaluu tuntuu ihanalta idealta, mutta yhtä ihanaa on, ettei sen aika ole vielä. Musta nimittäin tuntuu, että en ole saanut tästä kokemuksesta vielä läheskään kaikkea irti.

Myönsin itselleni, että ajankulu ja se mitä vielä haluan kokea, on se mikä ahdistaa. Kyllä, mä oon hiukan pettynyt, vaikka mitään odotuksia ei pitänyt olla. Pari päivää myllersin tässä tuskassa, kunnes tuntui sopivalta alkaa taas ajattelemaan fiksusti. Se helpotti, kuten yleensäkin. Siis käyttäytyä päinvastoin sitä analyyttistä ja viisasta minää, antaa kaikkien tunteiden purkautua ja sitten tarttua asioihin tuon dominoivan, fiksumman minän, näkövinkkelistä.

Se looginen puoli minusta osaa suhtautua asioihin järkevästi, priorisoida ajatukset ja puuttua (vain) niihin asioihin, joihin voi vaikuttaa. Ja tämän postauksen kirjoittamalla selventää perustellen nämä kriisinaiheet ja niiden ratkaisut myös itselleen. Tajusin tuon purkauksen aikana, että se kriisin laukaiseva ajatus on, että ketä mä tulen täältä ikävöimään viiden kuukauden kuluttua? Entä jääkö kukaan ikävöimään mua? No, hostperheessä ja -suvussa on ihan loistavia tyyppejä, mutta entäs ne kaverit? Ystävyyssuhteiden rakentaminen on ihan älyttömän rankkaa ja vaikeaa. Oon aina ollut sitä mieltä, että ystäviä ei voi väkisin tehdä, varsinkin kun raa'asti sanottuna täällä sulle annetaan käytännössä x määrä ihmisiä (mun tapauksessa noin 300 suunnilleen samanikäistä) ja sitten käsketään valitsemaan joukosa ne, kenestä tehdään napsauttamalla sun parhaita kavereita. Tästä aiheesta se fiksu minä on kokoajan muistuttanut (sekä muille, että itselleen) että miksi stressata tai tuntea jonkinlaista syyllisyyttä? Siksikö, kun kaikki muut tuntuu saaneen hirmuhyviä kavereita ainakin sosiaalisen median antaman kuvan perusteella vai siksi, että tottakai se nyt vaan kuuluu vaihtovuoteen, että saa uusia, korvaamattomia ystäviä? Ensinnäkin miksi ihmeessä yleistää käsite vaihtovuosi, kun se kerran on täysin yksilöllinen kokemus. Toiseksi, päivitätkö yleensä instafeedillesi elämän huippuhetkiä tai otatko edes suurimman osan kuvistasi niistä hetkistä, kun jotain erityisempää tapahtuu? Myönnän, ja myönnän tietäväni myös monen muun tekevän niin. Kolmanneksi, mun tavoite oli tänne tulemalla oppia kulttuuria ja kieltä, mitään muita odotuksia tai toiveita varoin tekemästä. Viihdyn loistavasti myös yksin, olen ihmistyyppiä, joka päästää sosiaalisuudestaan huolimatta oikeasti lähelle vain harvat ja kaikenlisäksi tiedostan varsin hyvin tämän kaiken. Tämän keskustelun itseni kanssa käytyäni, päätin lopettaa stressaamisen. Mulla on täällä seuraa halutessani, apua pyytämällä ja on suurimman osan ajasta hostsisko seurana niin omassa huoneessa kuin lomareissuillakin. Se varmasti vaikuttaa siihen, ettei samanlailla ole tarvetta tai voimiakaan väkisin kaveerata ihmisten kanssa, jos ei vaan tunnu klikkaavan.

Pääosin täällä tapaamani nuoret ovat hyvin erilaisia ajatusmaailmaltaan, eli syvempää yhteyttä on erittäin hankala tuntea kenenkään kanssa. Kyllähän sitä aina leffaa katsoo tai nimeomaan "hengaa", mutta ystäväksi kutsuminen vaati mielestäni jotain muutakin. Mulla on täällä laskemalla laskettuna muodostunut yksi hiukan jo small talkia syvempi kaverisuhde, mutta sitä arvostan entistäkin enemmän. Kaikkien "hengataan jokupäivä" -muodollisuuksien joukossa se tuntui ihan erityisen kivalle, kun joku ekan kerran piti lupauksensa ja jatkossakin on ollut yhteydessä.

Tähän mennessä kaikki alotteet on aina täytynyt itse tehdä ja olen painiskellut sen faktan kanssa, ettei mua vielä koskaan ole pyydetty mihinkään. Sen saa ajatuksissa paisutettua aika painavaksi asiaksi. Tuon pahimman kriisimyllerryksen hellitettyä oli vähän katuvan hölmö olo tuollaisesta turhasta painiskelusta, kun fakta kumottiin heti paripäivää myöhemmin. Tuntuu muuten ihan hullulta tällälailla analysoida ja laskea kaverisuhteitaan varsinkin julkisesti, mutta joskus sitä täytyy näköjään ottaa kovat keinot käyttöön uskoakseen itseään. Kaikenlisäksi hetkenaikaa tunsin jotain ihme syyllisyyttä siitä, kun viihdyin niin hyvin toisen suomalaisvaihtarin kanssa. Ihmiset varmaan ajattelee, että just, piti oikeen jenkkeihin asti matkustaa hengaamaan toisen maanmiehensä kanssa ja sitähän aina muistutellaan, että ei saa liikaa takertua muihin vaihtareihin tai ei saa paikallisia kavereita ja... Mitä ihmettä Nelli? Onneksi kuoppasin nuo ajatukset reteästi, sillä miksi mun pitäisi täällä yhtäkkiä alkaa valikoimaan kavereitani heidän ominaisuuksiensa (kuten vaikka tässä tapauksessa kansalaisuus) perusteella, kun ainut oleellinen asia on, että toisen ihmisen kanssa viihtyy? Toisen vaihtarin kanssa hengaaminen on tuonut mun kokemukseen pelkkää plussaa, toisen jenkkiperheen elämään tutustumisesta ehkäpä pitkäaikaiseen ystävyyssuhteeseen saakka, kaikista jaetuista vinkeistä ja muistoista puhumattakaan. Arjessa olen kuitenkin yhteisöni ainut vaihtari ja tiedän ettei tässä ole kyse siitä pelotellusta takertumisesta.

Toinen kriisin isoista aiheista oli englannin kieli ja sen oppiminen. Itselleni hyvin kriittisenä persoonana otin tänne tullessa tavoitteeksi, että opettelen puhumaan. Siis ihan vaan avaamaan suun ja tuottamaan puhetta englanniksi, reagoimaan ja varmistumaan. Tietysti toiveena on mahdollisimman sujuva kielitaito, mutta päätin tarkoituksella, etten tee siitä edes omissa ajatuksissa tavoitetta. Sen sijaan päätin, että olen täällä käyttämässä kieltä ja ennenkaikkea rohkaistumassa. No, se asetettu tavoite on takuulla jo täyttynyt, ja täydellisyyttä hipova kielitaito aksentteineen kaikkineen on sitten kuitenkin livahtanut tähtäimeksi. Tämän kieliasian suhteen fiksu-minä ja tyhmä-minä ovat aika tasaäänisiä. Välillä on kausia, kun huomaan selkeää kehitystä taidoissani ja uskallan siitä kehuakin itseäni, mutta yhtälailla on hetkiä, kun piiskaan itseäni siitä, kuinka muka neljän kuukauden jälkeen voi vieläkin tulla tällälailla virheitä ja black outeja sanaston suhteen. Nyt kuitenkin niitä fiksun minän sanoja. Se ihan oikeasti riittää, että tekee parhaansa ja olenhan mä nyt herranen aika rehellisesti kehittnyt huimasti omalla skaalallani. Jälleen kerran, miksi verrata jonkun toisen kokemuksiin, kun lähtökohdat ja kaikki muukin on ihan erilaista. Suurin osa ajasta on sitäpaitsi vielä jäljellä.

Ainakin itselleni on helppoa käsitellä hankaliakin asioita objektiivisesti, ikäänkuin psykologin näkökulmasta, mutta auta armias, kun kyse onkin omista jutuista, missä onkin tunteet mukana. Yhteenvetona siis vielä tämä muistutuksena itselle ja kaikille muillekin vaihtareille (joilla tuntuu samaa kriisiä olevan liikkeellä blogipostauksien ja vaihtarichatissa jaettujen kokemusten perusteella). Ei todellakaan ole aihetta tuntea olevansa epäonnistunut ja saamaton kaverien "tekemisen" suhteen, vaan ihan oikeasti ei väkisin ole kenenkään kanssa tarkoituskaan olla. Nauttikaa ja kokekaa oma kokemuksenne. Tänne asti ei ole ehkä tultu makaamaan laakereilla, mutta ei missään nimessä myöskään stressaamaan tai suorittamaan. Unelmien vaihtovuosi, perinteinen vaihtovuosi ja vaihtovuosi ovat kolme aivan eri asiaa. Kaksi ensimmäistä ovat vain ajatuksissani ilmenevää käsitettä, joilla todellisuuden kanssa harvoin on tekemistä ja kolmas on sitten yleensä niiden vastakohta, mutta yhtäaikaa kaikista paras, kamalin, opettavaisin ja tosiaan aivan erilainen kuin kenenkään muun. Sitäpaitsi, eihän puolivälissä kuulukaan tuntua siltä, että olisi jo saanut kaiken irti?!"

Koko kesänä en ole jaksanut urhata kuin etäisiä ajatuksia blogin olemassaololle, vaikka tänne olisi materiaalia vielä vaikka ties kuinka paljon. Tänään kuitenkin tuntui ensimmäistä kertaa sopivalle ja palata aiheeseen klikkailin itseni pitkästä aikaa blogin puolelle kauhistelemaan tönkköä kielenkäyttöäni ja ronskeja oikolukuvirheitä, joihin ei vaan jaksanut tai huomannut kiinnittää katsettaan aiemmin. Tarkoitus olisi pikkuhiljaa päivitellä loputkin materiaalit ja taputella siten tarina päätökseen. Bloggerissa seikkaillesani löysin tälläisen tekstin, jonka olin kirjoittanut luonnoksiin tammikuun alussa kamalan epätoivopuuskan vallassa, ja sinne sen jätinkin hautumaan. Kyseisen kriiseilyn jälkeen alkoi pian tosi kiva ja mielekäs jakso vaihtariudessa, joten nämä ajatukset sysäytyivät hetkeksi syrjään. Kas kummaa, myös se, että kirjoitti vähän pohdiskelujaan ylös, auttoi selvittämään fiiliksiä ja jälkeenpäin hieman naurattikin omat huolenaiheet. Nyt sitä armoa itseä kohtaan, mitä aina muille toitotat. Päätin kuitenkin jo heti alusta asti, että haluan antaa vaihtovuodesta todenmukaisen kuvan ja siispä päätin julkaista tämän tekstin näin jälkikäteen. Vaihtovuosi oli ehdottomasti elämäni kamalin ja opettavaisin, mutta yksi parhaimmista vuosista. Heti kotimaahan palatessa tuntui, että ihan tajuton henkinen taakka ja stressi vierähti mielen ja sydämen päältä, vaikka en vielä muutamaa päivää aikaisemmin tuntenut olevani lainkaan stressantunut tai sen kummemmin kuormittunut. Naureskelinkin ihan endorfiinipöllyssä, saunapökkerössä ja suomiruokahumalassa, rakkaimpien ympäröimänä, että kuuluuko elämän oikeasti olla näin helppoa ja kivaa, ihanaa ja vaivatonta? Tuntuu hurjalta, minkälaisen survival moden psyyke pystyykään kehittämään suojellakseen ihmistä. Ajatukset keskittää väkisin optimistisiksi, vaikka todellisuudessa henkinen rasitus jatkuvista, uusista ihmissuhteista, vierailta tuntuvilta tavoista, yksinäisyydestä ja tietyiltä rajoituksista olisikin aivan valtava. Hetkeäkään en kuitenkaan kadu, mutta kyllä voin sanoa, että kotiinpaluu oli yhtään liioittelematta kesän kohokohta ja kyllähän siinä pääsi itku itse kultakin saapuvat -terminaalin ovien auetessa kotia kohti. Eikös hyvän reissun tunnistakin siitä, että kotiin palaaminen tuntuu taas hyvältä?

13. kesäkuuta 2015

LAST WEEKS













































Niin ne vaan hujahti viimeiset viikot High Schoolissa, Burbankissa, vaihto-oppilaana... Viimeisistä viikoista tuli kyllä otettua kaikki irti. Nautiskelin ihan täpöllä ennätyshelteistä ja seurasin kuinka mittari paukkui aina jonnekin 36 asteen tienoille parhaimpina päivinä. Mulle tuollaisetkin lukemat on tosiaan parhaita päiviä ja voin rehellisesti sanoa nauttivani, vaikka kyllä ymmärrän varsin hyvin ettei ne kaikille tunnu enää hyvältä. Tänne tullessa pahoittelimme yhteen ääneen, etten pääse kokemaan aavikkoalueen paahtavaa yli kolmenkympin kesää sen alkaessa yleensä vasta heinäkuussa, mutta kas kuinka kävikään. Sain mitä halusin ja pahoittelinkin vitsikkäästi kaikille hämmästelijöille ja tuskastelijoille, että sori tää on tämmönen vika bucketlist-must see-juttu, ihan kohta helpottaa, kun otan osan lämmöstä mukaan suomeen. Paikallinen säätiedotus seisoo teoriani takana, sillä lähtöpäivänäni lämpötilat näyttivät laskeneen 28 tasolle ainakin viikoksi, mutta Suomalaiset ennusteet eivät ilmeisesti ole vielä perillä tulevasta helleaallosta... 

Mitä mä oikein puuhasin viimeiset viikot? Oli kiistämättä vaihtarivuoden kiireisintä tai ainakin ohjelmantäyteisintä aikaa ja piti itsekin selailla kuvia taaksepäin. No, ensinnäkin mä tosiaan köllöttelin auringossa, imin täysillä sitä energiaa, tartutin pintaan aika hyvän brunan ja paransin ihoni. Edellisten kombo ei johtanut missään vaiheessa palamiseen, vaikka aurinkorasvaläträys jäi loppuaikoina muutamaan kertaan. Tämäkös vasta ihmetytti, sillä omaan aika tyyppillisen skandinaavi-lakana-ihon, jota saa kyllä suojella, sai kommentteja väristä jopa paikallisilta. Veikkaan vahvasti, että rusketuksen tarttumisella on tekemistä Hawajin reissun ja siellä tapahtuneen aurinkorasvaäksidentin kanssa, ja vaikka kaikin keinoin ja lämpimimmin suosituksin kehotan kaikkia välttämään pientäkin palamista, taisi se tällä kertaa toimia jollainlailla suojana kevään ja alkukesän polttavia säteitä vastaan. 

Joella vietetyn veneilypäivän, ratsastusretken, paikallisen Badger Mountain hikingin (hei c'moon antakaa anteeks, tälle ei vaan oo järkevää suomenkielistä vastinetta), kirkon nuorteniltaan osallistumisen, monen ihan huippuloistavaksi todistetun ruokapaikan ja ravintolan sekä postinkortinomaisten auringonlaskukuvien räpsimisen myötä pääsin tässä viimeisten viikkojen aikana vihdoin yliviivaamaan varmaan jäljellä olleen puolikkaan bucket list -jutuistani. Vielä viimeistenkin viikkojen aikana tutustuin uusiin ihan mielettömän inspiroiviin ihmisiin ja sekös se on mulle se homman suola ollut koko vuodessa ja elämässä ylipäätänsäkin. 

Graduation eli valmistumisseremoniat sijoittuivat viimeviikon perjantaille ja sitä edeltävä viikko olikin yhtä kaudenpäättäjäistä ja stipendienjakotilaisuutta. Itse seremoniaan en osallistunut muuta kuin yleisön joukossa. Tähän olisi saattanut olla mahdollisuus, mutta alusta asti olin sitä mieltä, etten sitä kokemusta välttämättä tarvitse, sillä sen arvo olisi "oikeille" valmistujille aivan eri kuin minulle. Parin vuoden päästä sitten painetaan päähän se suomalainen merimiesversio valmistujaislakista ja juhlistetaan. En kuitenkaan missään nimessä tuomitse ketään vaihtarien osallistumista seremoniaan tai halua pukea perinteinen kaapu ja hattu, saati vähättele kokemuksen arvoa  - itsellä siihen ei vain ollut erityistä hinkua. Itse seremonia oli kyllä hyvinkin vapaamuotoinen ja osoitti loistavasti tätä jenkkien asennetta olla vapaa maa, hyvässä ja pahassa. Mekkoja, hyvin kasuaaleja sellaisia, oli vain muutamalla ja niin näyttämölle kuin yleisöönkin marssittiin varvastossuissa tai samoissa lenkkareissa kuin yleisurheilutreeneihin. Pääsin kokemaan kahdet erilaiset valmistujaisjuhlat, joista toiset olivat vain pienimuotoinen vastaanotto piknik-tyylisen ruuan ympärillä ja toiset sitten vähän isomassa kaavassa. Oli pomppulinnaa nyrkkeilykypärineen ja pehmonuijineen, kattausta koko kylälle ja juhlahumua koko seuraavan päivän ajan. Eikö olekin aika siistä, että täällä voi ihan mainiosti juhlia 18-vuotiaana valmistumistaan koko naapuruston, kaveriporukan ja sukulaisten voimin pomppulinnassa? 

Kirjoitan tätä tosiaan lentokoneessa matkalla kohti Washington D.C.tä (ja julkaisen seuraavan wifin äärellä), joka on jenkkivuoteni viimeinen stoppi. Vaikka paikalle keräännytäänkin vaihtariporukalla loppuorientaation merkeissä, lasken vaihtarivuoteni olevan ohi sen myötä, kun aikaisin aamulla vilkutin heipat ja halasin vikat halit Pascon kentällä. Jenkkien pääkaupunkia lähden tutkimaan jo ihan matkailijastatuksessa, uteliain mielin, sillä kyseessä ei ole mun kohdalla ainakaan mikään pakko vaan huippusiisti mahdollisuus ja tietynlainen miniloma. Todennäköisesti kirjoitan vielä jonkinlaista erillistä jälkipohdintaa, mutta sen verran voin avata, että fiilis on kyllä kieltämättä yhdellä sanalla kuvaten katkeransuloinen. Vaikka hostperheen kanssa on sujunut kaikin puolin mallikkaasti (ja olen heille tietysti loputtoman kiitollinen koko sukua myöden), on kuitenkin huojentavaa ja niin hyvä mieli palata oman "lauman" pariin, omaan kotiin, omalle jääkaapille, omaan saunaan... Niin sanotusti muiden armoilla oleminen ja nurkissa asuminen on ollut juuri se mikä on varmasti eniten opettanut, mutta ollut mulle henkilökohtaisesti myös kaikkein vaikeinta vaikeinta. On tullut todellakin opittua käytännön kautta se, miten tärkeää on se, millaisilla ihmisillä ja energialla ympäröi itsensä. Mulla ei varsinaisesti ollut missään vaiheessa yksinäistä, mutta yhtäkään syvempää ystävyyssuhdetta ei syntynyt ja monesti valitsenkin pakonomaiselta tuntuvan hengauksen sijaan yksinolon. Kavereiden tai kenenkään tiettyjen tärkeiden ihmisen sijaan puhun mielummin "connection"seista eli kaikista niistä pienimmistäkin kohtaamisista, hetkistä erilaisten ihmisten kanssa, joka ikisestä keskustelunpätkästä, kuulumisten vaihdosta, avunannosta, ajatusten vaihdosta... Niistä koostuu se palapeli, joka on opettanut mulle ihmissuhteista, persoonista ja elämästä enemmän kuin mikään muu tähän pieneen ikääni mennessä ja inspiroinut todella vahvasti.

Hyvästit hostperheen kanssa eivät olleet vaikeat edes nimeksikään, ja kaikin puolin positiivisin ja avoimin mielin vilkuteltiin vikat moikat. Sama kuin Suomesta lähtiessä - kyllä ne hyvästit oli oikeasti jo jätetty pikkuhiljaa ajan lähdön lähestyessä. Tällä kertaa tosin erona se, ettei tiedä palaako takaisin, jos palaa niin milloin palaa ja tavoittaako niitä vuoden elämässäsi olleita ihmisiä enää koskaan? Vähitellen vuoden loppua kohden aloin kasvaa päivä päivältä varmemmaksi lähtöön, prosessoin paljon kokemuksien tuomaa informaatiota ja huomasin, että olen pikkuhiljaa saanut sen mitä hainkin ja tyytyväinen kokemukseen. Hostäidin sanoin; aika kääntää sivua ja jatkaa tällä kertyneellä innolla, inspiraatiolla, tiedoilla ja taidoilla kohti uusia seikkailuja. 

Kaikkein eniten olen ehdottomasti ikävöinyt ihmisiä ja luovan toteuttamisen vapautta eli sitä oman elämänsä herruutta, mitä olen kiitollisena tottunut nauttimaan. Suhteet läheisiin on oikeastaan ainut asia, joka vetää mua takaisin Suomeen, sillä kaiken muun löydän ja järjestän kyllä näköjään ympärilleni ihan missäpäin maailmaa tahansa. Nautin ja olen kokoajan nauttinut ihan hurjasti nimeomaan ulkomailla ja "maailmalla" asumisesta, maisemien vaihtelusta ja valehtelematta myös leudommasta ja valoisammasta ilmastosta. Sitä tulee eniten ikävä. Ehkä ei Yhdysvallat maana ja kulttuurina sen erityisemmin (vaikka heidän kulttuuristaan löytyy kaikkien muiden tapaan paljon hyvää ja upeaa jota poimin mukaani), mutta yleisesti se niin kutsuttu "maailmankansalaisuus" on ollut mulle olennaisin ja viehättävin juttu. Sitä tulen siis edustamaan tulevaisuudessa vielä vahvemmin. Se palo, millä matkaan lähdin, on saanut vain lisää voimaa liekkeihinsä - tämä ei jää tähän.

6. kesäkuuta 2015

SEATTLE






























Heti sijoitustietoni syyskuun ensimmäinen päivä kuultuani aloin suunnittelemaan reissua Seattleen. Kyseinen kaupunki linkitettynä Greyn Anatomian sateisiin kulisseihin ja Starbucksiin oli oikeastaan ainut edes hiukan todenmukainen osa mielikuvaani Washingtonista. Nyt, vaihtarivuoteni viimeisillä viikoilla, päästiin toteuttamaan mun toive ja vierailemaan Seattlessa. Olisihan se nyt vähän jo koomistakin matkustaa 24h maailman toiselle laidalle ja asua vuosi Washingtonissa käymättä kuitenkaan Seattlessa. Odotukset reissua kohden oli nousseet sitä mukaan, kun tutut siellä vierailivat ja jakoivat suosituksiaan. Ensisilmäyksellä tosirakkaudekseni osoittaunut Portland jäi monen listalla kakkoseksi, tai ainakin kaupunkeja kuvailtiin hyvin hyvin samantyylisiksi - pohjoislännen rannikon musiikkikulttuurin ja kahviherruuden ikuiset kilpasisarukset. 

Memorial Weekendinä toukokuun viimeisenä viikonloppuna suunnattiin ensin perjantaina Cle Elumiin yleisurheilun aluekisoja varten ja sitten siitä jatkettiin hotellinyön jälkeen 4,5 h tunnista jäljelle jäänyt tunnin matka Seattleen. Vaikka sitä mukamas oli telkkarissa nähnyt, niin kyllä se Seattlea ympäröivä sademetsä yllätti. Itse kaupunki tunnetaan sateisuudestaan, eikä se ole vain myytti, sillä koko lahden rannikkoalue on periaatteessa lauhkean vyöhykkeen sademetsää. Oikeastaan ympäri vuoden ja päivästä toiseen taivaalta satava tihku on kasvattanut alueelle ihan mielettömän tiheät, vihreät ja sammaleiset metsät, just semmoset kun Twilightissa. Seattlessa meitä odotti ohjelmantäyteinen päivä, sillä aikaa itse kaupungin kiertelyyn oli varattu vain kuluva lauantaipäivä. City Passien ohjastamana kiersimme nähtävyyksiä ja päivään mahtuikin yhtä kohdetta lukuunottamatta kaikki yhdeksän päivää voimassa olleet kohteet. Ja tietysti koettiin myös se kuuluisa tihkusade, joka oli kirjaimellisesti tihkua - ei oikeastaan kastele tai häiritse, mutta tuntuu paksuna kosteutena ja näkyy kameran näytölle laskeutuessaan. Ensin siis monoraililla Space Needleen, Chihuly Glass Gardeniin, sitten satamaan, ihkaensimmäisen Starbucksin kahvilan bongaus, Pike's Place Marketin läpi lounaalle ja sieltä akvaarioon. Akvaariossa oli vaikka ja mitä nähtävää (kalojen paijausaltaista ja preparoiduista mustekaloista lähtien) edellisten kohteiden tapaan, mutta väsymys ja nähtävyysähky alkoi hiukka jo antaa merkkejään. Lyhyen visiitin jälkeen suunta viereiseen maailmanpyörään, jossa pari kierrosta kuvia ja kerrassaan mahtavalta tuntunut istuma-asento. Sen jälkeen oli hetki aikaa kulutettavaksi, ennenkuin startattiin tunnin mittaiselle risteilylle, jossa kuultiin faktoja ja päästiin katselemaan kaupungin siluettia taas hiukan uudesta kulmasta, viimeaikoina paljon julkisuudessa olleita Shellin öljytankkeireita unohtamatta. Sieltä jälleen suunta parin mutkan kautta Space Needlelle ja reilu tunnin odottelun jälkeen päästiin uudelleen ylös - tälläkertaa pimeän aikaan kun kaupungin valot olivat kauneimmillaan. Reilu 12h kierroksen jälkeen päästii takaisin hotellille. Aamulla startattiin jälleen auto, kohti aamupalaa perijenkkiläisessä dinerissa ja siitä sitten outlettiin tuhlailemaan viimeisiä dollarinroposia ja hankimaan taas pikkuisen lisää pakattavaa. Dinerin palvikinkut, kananmunat ja kaksi tuplapaksua megasiivua "ruis"frenchtoasteja helposti mahaan uponneena pursusin energiaa ja villiintyneenä lompakko levällään kirmasin ympäri myymälöitä. Ne, jotka tietävät tarkkuudestani rahankäytön suhteen tai ainakin hoikahkosta olomuodostani, saattoivat kyseenalaistaa edellisen lauseen, mutta ei ollut sarkasmia. Hyvä ruoka ja tarjoushaukkailu ovat intohimoni ja kyllä mua hemmoteltiin. Kerrankin outletissa oli oikeasti outlethinnat ja kunnon tarjouksia (osta yksi mikä tahansa tuote, saat kolme kaupanpäälle) valikoimasta liikaa karsimatta niin meinasihan siinä aika loppua väkisin kesken. 

Saavuttiin takasin kotiin jo hyvissä ajoin sunnuntaina hostäidin opiskelujen takia eli jälleen varsin lyhyt ja ytimekäs visiitti. Näihin alkaa jo tottua (Portland, San Fransisco) ja on oppinut hyödytämään vähäisen ajan tehokkaasti, vaikka mieluusti kyllä haistelisin tunnelmaa ja tutustuisin etenkin noihin paikkoihin hitusen väljemmällä aikataululla. No, aina hyvä syy palata takaisin tutkimaan lisää alkupalan jälkeen. 

Koitin tälläkertaa oikein yrittämällä yrittää lyhyempää tekstiä ja taisin jotenkuten onnistuakin. Antaa kuvien puhua puolestaan, mä tiivistän enää että kiinnostava ja ehdottomasti näkemisen arvoinen kaupunki, mutta ei tosiaan yltänyt Portlandin lukemiin.