HAWAII II

Tiistaiaamuna tarjolla oli rantajoogaa auringonnousumaisemissa - eikö kuulostaakin jo ihan liian täydelliseltä ollakseen totta? Ainakin mun kohdalla se nähtävästi oli, enkä siis herätyksen soidessa en taipunut edes sängystä ylös superärtyneen ihoni kanssa, vaikka edellisenä iltana olinkin valellut itseni paikallisten suosituksesta Kukui-öljyllä hiusrajasta varpaanväleihin. Hetken siinä kirosin elämää, syytin aurinkorasvaa, kaikkia maailman surffilautoja ja ennen kaikkea itseäni, kunnes havahduin totuuteen. Jos kerran elämän suurin murheenkryyni on punottava iho niin eiks sillon asiat oo aika buenosti? Miten nopeesti esimerkiks se uimapatjalla nukkunut koditon mies, kenelle lahjotettiin meijän illallispitsojen jämät, pääsikään unohtumaan? Asenne vaihtoon ja aamupalalle, missä totuttuun tyyliin keräsin jälleen tasapainoisen satsin kaikkia tarjolla olleita kulttuureita. "Raejuusto"-kaurapuuroo kuivahedelmillä tofu-kimchi-munakkaan kans, koska hotellissa hotellin tavalla, eiksje? Tälläkertaa bussin nokka suunnattiin tuulisen Pali Lookout -näköalatasanteen ja ryhmäkuvien kautta kohti Kailuan kylään piknik-eväitä hakemaan ja siitä iltapäiväksi Waimanalo Beachille. Pääsin siis samalla reissulla yliviivaamaan yhden jenkkibucketlist-jutuistani (WFM) ja nähtiin yksi maan ja ehkä jopa maailman parhaimpiin lukeutuvista biitseistä. Whole Foods Marketit ovat siis eko/luomu/tuore/vegeruoan taivas ja vastaavan elämäntyylin mekka ja Waimanalo puolestaan tarkoin varjeltu rantojen jalokivi rajoitettuine pääsyineen ja roskasakkoineen. Hawajin osavaltiolaissa on nimittäin määritetty, että kaikki rannat ovat yleisiä ja niille on oltava kulku vähintään muistaakseni mailin välein eli vaikka omistaisit millaisen tonttien helmen, on ranta silti kaikkien yhteistä hyvää. Meidät onnistuttiin keplottelemaan varjellulle rannalle, sillä olimme tälläkertaa turistien sijaan opiskelijoita. Vaikka päivä osottautui varsin tuuliseksi ja aurinkokin pysytteli pilvien takana, ei se vaikuttanut vaihtarilauman hauskanpitoon tai muuttanut paikan suosiota hääparien keskuudessa (nähtiin ainakin yksi). Itse käytin pilvisyyden hyödyksi ja parantelin punaisena helottavaa nahkaani. Ajeltiin rantaa takaisin hotellille pitkin ja bongattiin muun muassa paikallisten suosima "Barac Obaman biitsi", kallioon kairautunut "blowhole," lisää saitsaripaikkoja ja sattuipa onnekkaimpien silmiin myös valaiden purskautuksia merellä. 

Päivä neljä, agendana snorklausta, suuntana Hanauma Bay. Laavan muovaama, suojaisa korallilahti on onnistuttu jotenkuten säilyttämään pääsymaksujen ja kansallispuistoleiman avulla. Kukui-öljy on nähtävästi tepsinyt ja uskallan vihdoin vaatekerrosteni alta aurinkoon. Riutta on maineensa mukaisesti täynnä kaloja, se tulee heti selväksi. Kauempaa rannasta on kuulemma todennäköistä bongata kilppaireita ja syvänteen myötä myös haita, joiden kanssa yksi seurueemme edustaja kovasti snorkkelinkäyttökokemattomuudestaa huolimatta haluaisi käydä uimassa, sillä on kuullut niiden olevan oikeasti tosi kilttejä ja söpöjä. Bussikuskia hymyilyttää ja hän muistuttaa, ettei nälkäinen hai välttämättä muista olla kiltti. Päädyn snorklailemaan vaan lyhyen kierroksen, sillä kalojen, kuten humuhumunukunukuapua'a lisäksi vedessä on myös melkoinen lauma homo sapiens sapiens -lajin edustajia. Jotain materiaalia tarttui muistikortille, mutta selkeästi ainakin selfieiden kanssa on mulla vielä paljon opiskeltavaa, sillä hienoissa, somehehkutusta varten räpsityissä kalaparviomakuvissa oli näköjään just ja just käsivarren reunaa. Ilta pyörittiin Ala Moana -ulkoilmakauppakeskuksessa ja illallistettiin Forrest Gump -tyyliin kehitellyssä Bubba Gump -ravintolassa, josta mainitsemisen arvoista oli oikeastaan vain söpöt vessojen lavuaarit ja hienot kyltit tarjoilijan kutsumista varten. Run Forrest run tai stop Forrest stop. Ihan huomaamatta olen kuorinut itsestäni varsinaisen ravintola- ja asiakaspalvelukriitikon, eikä esimerkiksi eilisen päivän kohdalla ollut safkasta mainintaa ihan tarkoituksella. Sen verran jäi nälkäkiukku myös eilisen, kohtuullisen hypetetyn "rokki"lafkan purilaisesta, että en kyllä kahden kokemuksen perusteella kehota sinne edes vatsantäytteen perässä ketään. 

Torstaina säätiedotus kumosi jälleen itsensä ja sateen sijasta nautiskeltiin yhdestä loman parhaista keleistä. Pearl Harbor osottautui kaikkia varovaisia mielikuvia hienommaksi ja vakuuttavammaksi laajoine teemaputiikkeineen ja mahdollisuuksineen tavata WW veteraaneja. Jos ravintolakokemuksia ei ole päässyt tällä reissulla kehumaan niin museoita  ja informatiivisia osuuksia senkin edestä. Jälleen kerran joku kuvissa ja koulukirjoissa etäiseksi jäävä puhallettiin henkiin mustavalkoprintistä viimeistään siinä vaiheessa, kun korkeinta mahdollista kunnia-arvoa kantava Korean sodan veteraani tepasteli vaimonsa kanssa samalle kierrokselle ja innostui herrasmiehenä juttelemaan, kättelemään ja kuvattavaksi satapäisen teinilauman kanssa. Mä olin aika hiljanen sen jälkeen, vaikka tavallaan kyseiset sodat etenkään suomalaisia nuoria kovin lähetä koske. Hiukan vakavemmista tunnelmista jatkettiin takaisin kaupunkiin lounaan merkeissä ja näin wannabe-foodiena en voi jättää hehkuttamatta reissun napakymppiä, tulista tofukeittoa kasvislisukkeineen, joka tuli nautiskeltua paikallisten hawajilais-korealaisessa vakkaripaikassa. Tiedoksi siis tietämättömille, että haave(toteutus)listallani on palkata henkilökohtainen kokki(opettaja)(lauma) ja oppia loihtimaan ihan vastustamatonta etnistä ruokaa libanonilaisesta hawajilaiseen. Tavoitteena on päästä osingoille maustamisen syvimpiin salaisuuksiin erityisesti juurikin kasvisruokien kohdalla. Nähtävyysaiheinen päivä jatkui läpi Honolulun downtownin, ohitse merkittävien hautausmaiden, kuninkaallisen palatsin (toinen jenkkien kahdesta harvinaisuudesta), State Capitol Buildingin sekä Hawaii 5-0 kuvausten (kuvasivat myös meijän hotellin edessä yksi päivä, jonka johdosta jouduttiin käyttämään sivuovea). Iltapäivä jatkui viimoisen suolavesiaurinkokylvyn ja Kukui-öljyämisen merkeissä, jotka ovat hoitaneet ärtyneen, lakananvalkoisen ja rutikuivan ihon varmaan parempaan kuntoon kuin koskaan. Oi mikä ihana syy ja selkeästi puoltava todiste sille, että oikeasti kuulun jonnekkin, missä kengät ovat valinnainen asuste ja "kananlihaa" esiityy vain siellä mihin se oikeasti kuuluu. Illallisella jälleen oikein kiva sisustus, mutta lautasella kaksi kurkkuviipaletta ja tomaattilohko parin vihertävän lehden kera kuvitteli muodostavansa salaatin eli ei siitä sen enempää. Kyllä mun lomaan ja elämään ylipäätänsäkin kuuluu hyvä ruoka, että koen sen tai sen puutteen mainitsemisen arvoiseksi. Ilta päätettiin pimeällä rannalla musiikin kuunteluun, sysimustaksi vaipuneessa vedessä uiskenteluun ja kaupungin valojen ihasteluun. Päivän oivallus löytyi kyseiseltä biitsiltä myöskin. Taivalla on nyt möllöttänyt yötä päivää komea kuu. Siis just sama mikä näkyy myös mun oman hirsiseinäisen huoneeni ikkunasta pienellä eteläsuomalaisella paikkakunnalla, mutta silti jotenkin erilainen. Hetken pohdiskeltuani syvällisiä tajusin, että se erilainen kuu on täällä kuin selälleen kupsahtanut, kulhon muotoinen ja horisontin sijaan aivan suoraan päänpäällä. Edes instagramin kääteinen päivitysaika (illallisbilekuvat mun heräilevissä silmissä) tai keskustelut suomeen ei ole herättänyt tästä kotoisuuden tunteesta eli kyseinen kuupohdinta oli tosiaan ensimmäinen hetki Hawajilla, kun tajusin miten kaukana kotikotoa sitä oikeasti nyt onkaan.

Vikan päivän ohjelma oli ehdoton yksi mun (ennakko)suosikeista. Vuorossa Diamond Head Trail eli kivuttiin pitkin kalliopolkua, läpi luolien ja kierreportaiden Oahun katolle, tulivuoren kraaterin reunalle. Maisemat, keli ja energiataso aivan optimaalista - näitä vaelluspaikkoja oisin kiertäny mieluusti useemmankin, sillä reippaasti suoritettu nousu japsituristien välistä puikkelehtien ei ollut kuin vartin ja about mailin verran. Maisema liki koko saaren ylitse oli ihan epätodellinen. Lämmön, näkymien ja suorastaan (edelleen) silmiin pistäneen siisteyden lisäksi nautiskelin taas ihan täysillä siitä, miten kohteliaat huikkaukset, tsemppaukset ja ohitukset suju lähes kaikilta hymy huulilla tyypilliseen jenkkitapaan. Mä innostun vieläkin jokaisesta ihmiskontaktista, eleestä ja syvällisempiinkin aiheisiin etenevistä keskusteluista vastaantulijoiden ja viereen istujien kanssa. Esimerkiksi tällä reissulla sain listan vinkkejä Seattlen viikonloppua varten ja paljon inspiroivaa infoa yhdeltä ohjaajistamme, päädyin Pearl Harborin veneessä opettamaan Hawajilaiselle herrasmiehelle hänen pyynnöstään suomea ja kuulemaan kehuja kaukaisesta kotimaastani (josta moni ei ole edes kuullut), sillä hänen tyttärensä on kuulemma myös vaihto-oppilaana Edinburgin yliopistossa ja kaveeraa oikein mukavien suomalaisten kanssa. Menolennolla puhuttiin vakkarikampaajista, Tukholman mielenkiintoisuudesta ja vaihdettiin lopulta päädyttiin toistemme instagram seuraajiksi vieressä istuneen nuoren naisen kanssa. Tottakai small talk -kulttuurissa on tottumattomalle myös kääntöpuolensa eli se, että sitä täytyy oppia puhumisen lisäksi ymmärtämään ja suodattamaan. Silti näen sen ehdottomasti positiivisena, hurjan inspiroivana ja maailmaa parantavana elementtinä, sillä kyseessä ei kuitenkaan puhepakko tai kestohymynäytelmä vaan siitä voi myös hyvin hienovaraisinkin elein kieltäytyä. Uskon juurikin sen sosiaalisen tapakulttuurin opettaneen ihmisille elekieltä, sillä sitä täällä tuntuu moni lukevan huomattavan sujuvasti kotimaahan verrattuna. Aamureippailun jälkeen kävin shoppailemassa viimehetken turistikrääsät, nappasin Hawajilla selkeesti suositusta Jamba Juicesta (harvat ja valitut ketjupaikat haluan ehdottomasti testata) smoothien ja törkyhyvää käsin leivottua flatbreadia (joka vastaa siis kaikkien aistieni käsitystä pizzasta) ja suunnattiin vielä hetkeksi viimeistelemään d-vitamiiniannosta kivenheiton päässä sijaitsevalle biitsille. Viimeistään tässä vaiheessa oli alettava valmistelemaan itseä kohti arkea ja pakkailemaan. Viikko huipentui iltaan periteisessä Luau-juhlassa hulan ja muiden perinne-esitysten sekä ältsihyvän buffetin parissa. Silmät kerkesi hotellilla ummistamaan juuri ja juuri muutamaksi tunniksi ennenkuin bussi suuntasi taas ennen auringonnousua kohti lentokenttää. Paluumatkalla ehdi täysin kotiutua SFO:n kentälle siellä 7h välilaskua kuluttaessani ja silloin vielä tulevaisuudesta tietämättömänä hyvästelin paikan haikeasti ainoana kosketuksenani kaupunkiin. Roadtripsuunnitelmien tarkentuessa aikataulusta löytyi kuitenkin paikka kiertelypäivälle San Fransiscossa, ei takaisin olen palaamassa aiemmin kuin arvasinkaan! "Kotiinpaluu" oli kyllä täynnä erikoisia fiiliksiä. Selitin koneessa vierustoverille, kuinka tässä nyt ollaan tavallaan menossa kotiin muttei kotiin kumminkaan. Hawajin lämmön jälkeen Washingtoniin laskeutunut pakkanen ja arki ei houkuttanut pätkääkään, mutta kyllä siinä vaiheessa "kotiin"paluuharmitus unohtui, kun bongasin tuloaulasta hostmomin odottamassa hytisevää extratytärtään toppatakin kanssa.

Jos jotakuta kiinnostaa reissu Hawajin matka Belousan järjestämänä, voin ehdottomasti suositella. Lupaukset täytettiin, ohjelma oli sitä mitä luvattiin (huippua), ainakin omalle kohdalle sattui oikein ihanat ja ammattitaitoiset leaderit sekä bussikuskit eikä hampaankoloon jäänyt matkanjärjestäjän osalta mitään. Tekstissä mainitsin, miten olisin ehkä aikatauluttanut osan loman aktiviteeteistä erilailla ja jättänyt ketjuravintolat ja pahimmat turistirysät ehkä käymättä, mutta tämä onkin se valmismatkan miinuspuoli ja sen tiedostin jo lähtiessä. Kuitenkin ilman tätä porukkaa olisi jäänyt monta upeaa kokemusta ja kiinnostavaa faktaa vaille, eli kivaa oli vaihtelun vuoksi matkustaa välillä näinkin. Viikko oli juuri optimaalinen aika kiertää ja tutustua pienehköön Oahun saareen ja nyt onkin hyvä syy palata takaisin nähdäkseen muutkin saaret, joita tosiaan tähän reissuun ei sisältynyt.

Tykkäsin Hawajista paljon enemmän kuin odotin. Sitä on jo oppinut sen verran suodattamaan matkaesitteiden ja somen maalaamia kuvia, etten tosiaan meinannut aluksi edes uskoa paikan olevan juuri sitä mitä siitä olin kuullut. Lempparijuttu ja se mikä mua eniten kiehtoi, oli juurikin se kulttuurien sekoitus ja kuinka rento, paikallinen kulttuuri oli selkeästi läsnä turismista huolimatta- Mun kokemuksella jenkkihallinto näkyi vain positiivisina juttuina eli oli kokoajan turvallinen olo ja esimerkiksi moniin saman ilmaston ja eksoottisen omaaviin Aasian maihin verrattuna liikenne oli todella asiallista ja ylipäätään homma tuntui olevan hallinnassa eikä kertaakaan tarvinnut tinkiä, pelätä tulevansa huijatuksi tai muuta minkä ainakin itse koen varsin epämiellyttäväksi. Haikeaahan se oli jättää saaren lämpö, mutta kaikki uudet kokemukset tarkasti muistiin piirtyneinä ja tulevat reissut mielessä siintäen se perinteinen plääh-reaktio jäi huomattavasti vaisummaksi. Nyt ymmärrän, miksi monet varaavat reissun seuraamaan toinen toisiaan, sillä Finnmatkatkin sen tietää, että sitä jaksaa kun on jotain mitä odottaa. Ainakin mä jaksan ja siksi elänkin unelmoiden, unelmille ja unelmia varten, joita tämä reissu jälleen kehitti ja vahvisti. 

HAWAII I

Jes kerkesimpäs! Tässä siis vihdoin höpötyksiä Hawajilta, jotka on kyllä pakko jakaa muutamaan satsiin. Huomenna ohjelmassa on vajaa koulupäivä ja track meet, viimeiset kamat kasaan, sillä keskiviikkona otetaan varaslähtö ensiviikon Spring Breakille. Heti seiskalta RV/ motor home/ asuntobussi starttaa kohti ensimmäistä määränpäätä, Grand Canyonia! Ei varmaan tarvi mainita mitään innostusleveleistä... 

Aikasin lauantaiaamuna ponkasin ylös sängystä ja peräti molemmat hostvanhemmat halusivat lähteä saattamaan tämän innokkaan reppuselkäisen reissaajan lentokentälle heti aamu(yö)tuimaan. Täytyy sanoa, että hiukan alkoi totuus purra siinä kohti kun vilkutin kohti ovia ja jonottelin turvatarkastukseen - seuraavan kerran sitä lähteekin taas vähän pysyvämmin ja katselee heräävän kaupungin valoja vähän eri miettein. San Fransiscon kentälle saapuessa pääsin kokemaan jotain minkä en uskonut olevan edes mahdollista. Nimittäin aivan oppikirjan mukainen koneesta poistuminen. Kukaan, siis ei kukaan, yrittänyt pomppia ylös ennen aikojaan ja kuvitella ryysivänsä ihmiskehojen ja metalliovien lävitse vaan rivit tyhjenivät yksi kerrallaan, kun kaikki n. 30 matkustajaa vuorotellen nousi ylös, keräsi tavaransa ja käveli ulos avointa käytävää. UA:lle pointsit myös palvelusta ja ilmaisista, moninkertaisista virvokkeista kaikilla lennoilla! Ja uskokaa tai älkää, juomia sai oikeasti sen koko tölkin eikä vaan läikkää jäiden sekaan pikkupikariin. Sitten heti perään ruokapaikkavaikeus, sillä kenttä osottautui olevan täynnä toinen toistaan kiinnostavampia, laadukkaita ja rehellisesti lompakkoa miellyttäviä ravintoloita. 

Honolulu toivotti tervetulleeksi lämpimällä tuulahduksellaan ja Hawajille tyypillisellä ulkoilma-arkkitehtuurilla, jota myös hotellimme edusti eli ovia ja oviaukkoja ympäri vuodokauden auki olevissa paikoissa ei turhaan ole, sillä katosmalli toimii tässä ilmastossa mainiosti. Hyvin pian selvisi, että Hawajipaidat ja kukat hiuksissa ei oo mikään turistivitsi, vaan paikalliset ihan oikeasti käyttää niitä! Bussimatka hotellille taitettiin "ruuhkassa", jota ei voinu edes ruuhaksi kutsua jos joskus on sattunut perjantai-iltapäivänä kehäkolmoselle ja kaiken huippuna radiosta soljui ilmeisesti paikallista iskelmää, joka sai melkein väkisin keinumaan tahdissa. Täytyy varmaan pistää pystyyn kansalaisalote, että aina ruuhka-aikaan kaikkien radioista alkaa puskea väkisin tuota etnistä rentoutusmusaa. Hawajipaitojen lisäksi toinen ihan törkeen siisti huomio on rekisterikilvet, joita koristaa sateenkaari. Aloha State kun on kyseessä. On muuten aika hyvä yhdistelmä sellasen egomonsteriauton kanssa. Lentoyhtiön lisäksi kiitosta saa myös hotelli jo heti ekana iltana, jälleen kerran "tämmönen kolmentähden perus" on ainakin mun luokituksella ihan 5/5. Illalla satapäinen porukka alkaa olla kasassa ja brasilialaisten ja norjalaisten enemmistö paljastuu. Huonekavereiksi sattuneiden norjalaistyttöjen kanssa naureskellaan, että vaihtarina on kyllä oppinut elämään tuntemattomien kanssa ja tutustumaan siinä määrin, että niin kutsuttu "oma alue" on kaventunut aika haileaksi. Heti ekana iltana kamat on sekoittuneet naapureiden kanssa, jalkoja sheivattu ovi auki lavuaarin reunalla istuen ja illalla kaivaudutaan saman peiton alle Isan kanssa. Mutta Isahan on jo vanha tuttu, ollanhan me kuiten samasta maasta kotoisin ja kuuluttu jo hyvä tovi samaan Whatsapp -ryhmään! 

Aamupala on sekotus sokerihuurrutusta, sateenkaarimuroja ja höttö"leipiä", raejuustoa, tuoreita hedelmiä ja haudutettua kaurapuuroa, sekä misokeittoa, riisiä ja tofua. Päälle voit valita ketsuppia, kuivattuja marjoja, maapähkinävoita, shirachaa, tuorejuustoa, soijakastiketta tai marmelaadia. Kertoo hotellin asukaskunnasta enemmän kuin kansalaisuuksien luettelu. Aulaan kerääntyy pienimpiin hepeneisiinsä asustautunut teinilauma, joka johdetaan kohti Waikiki Beachia jaensimmäisen päivän aktiviteetteja. Aurinkorasvaa levitellään puolipilvisessä säässä vähän korvat luimussa eilisen illan shokkikuvien ja tärkeyssaarnan jälkeen. Mun ohjelma alkoi katamaraanikierroksella ja jatkui rantaköllöttelyllä kameran viekussa. Kehräsin kuin mikäkin talviunilta herännyt otus, kun aurinko lämmitti kylmyyden kuivattamaa ja kalpeaa ihoa. Lounaalle poikettiin subiin varpaidenvälit hiekassa, biksut päällä. Tää on elämä sanon minä ja tilaan jälleen ruokani sinapin kera tarjoiltuna. (Kyseessä siis uusin koukutukseni, joka menee ihan kaiken kanssa - onneksi sen ymmärtää ravintoilitsijatkin). Kahden jälkee huomaan saaneeni jo ihan selkeät rusketusrajat bikineistä ja kiljahdan riemusta. Pienet on ilot basic white bitchillä vai miten se meni... Järkeilen, että nyt olisi hyvä aika siirtyä pois auringosta, mutta edessä häämöttää päivän kohokohta, surffitunti. Lisää rasvaa, kuitenkin ohjeiden mukaan etupuolta vältellen ja pitkähihanen surffipaita ylävartalon suojaksi. Pohja on kuulemma viiltävän koralliriutan peittämä ja suolaveden, auringon ja laudan sekoitus iholle armoton. Lyhyen kuivaharjottelun jälkeen kauhottiin laudat kohti aaltoja ja ohjaajaat lähetti meitä yksitellen matkaan sopivan aallon bongattua. Ensimmäinen haparoiva yritys päätyy kaikkien odotusten mukaisesti triplakierteellä korallipohjaan ja suolaveden yskimiseen. "Uudestaan vaan!", hihkuu ohjaaja kerta toisensa jälkeen ja voi sitä fiilistä, kun tajuaa kivunneensa aallonharjan päällä seisoma-asentoon. Heppatyttönä tunnistin heti tutun, älyttömän koukuttavan fiiliksen - pala villiä luontoa on antautunut, mutta olet kuitenkin täysin sen armoilla. Ehkä neljän aallon jälkeen oli tullut päivänselväksi kaikki mistä etukäteen oli varoitettu - reisien ja vatsan alueen iho on raastunut kirvelevän tulipunaiseksi, aurinkorasvan suoja tipotiessään ja tunnen itseni selälleen käännetyksi koppakuoriaiseksi räpiköidessäni väsyneenä yhä uudelleen aaltoja vastaan. Koukuttavaa, mutta pirun raskasta. Hoipertelen hotellille onnellisena, mutta varsin tuskaisena. Helottavan punaiset läiskät ympäri kehoa paljastavat armottomasti aurinkosuojan ulottumissa olleet paikat, kuten säären ulkoreunan ja vasemman jalkapöydän. Hävettää, harmittaa ja kiristää ja (kerrankin maininnan arvoisen) kasvispizzaillallisen jälkeen kömmin yksinään suoraan takaisin hotellille nuolemaan haavojani (hieromaan niihin jugurttia). Nukkumattia ei tarvitse odotella, mutta surffauskuvia vielä pari päivää. Hitsi mä haluun nähä todisteet, että uskon itsekin keikkuneeni siellä. 

Tokan päivän ohjelmaan kuulu saaren pohjoisrannikon kiertelyä ja matkaan suunnataan aivan valoittavan ihanan bussikuskileidin kanssa. Matkalla saamme kuulla radiohittien lisäksi laajan kattauksen faktoja esimerkiksi kielestä, kulttuurista ja tavoista. Hiuksissa pidettävällä kukalla on sanoma sen sijoituspaikasta riippuen (parisuhdetilanne), hulaa tanssiessa lantio on ihan sivuseikka, sillä tarina kerrotaan käsillä ja oikean sukupuolen vessaa etsiessä on syytä muistaa, että polynesialaisessa kulttuurissa myös miehet käyttävät hametta (älä luota tikku-ukkoihin). Hawajin kieli on ihan käsittämättömän söpöä ja muistuttaa paljon suomea, sillä aakkoset lausutaan samoin. Saamme kuulla, että vierailijat voidaan jakaa kolmeen luokkaan, joille kullekkin on oma terminsä -ensikertalaiset (turistit), toistakertaa vierailevat (tai paluumuutajat) ja sitten on kolmatta tai useammatta kertaa palanneet eli ihan vaan "rikkaat". Eka stoppi oli Dolen ananasplantaaseilla matkamuistojen ja kaiken hehkutuksen arvoiseksi osoittanuneen Pineapple Whipin merkeissä. Ananaspehmis, joka on valmistettu vain ja ainoastaan tuoreesta, auringonkeltaisesta ananaksesta, voidaan luokitella kulinaariseksi mestariteokseksi - yhdeksi niistä pirullisista kielenviejistä, joiden jälkeen kaikki muu tuntuu vain kakkoslaatuiselta tyhjänjauhannalta. Ananasfarmilla viivyttiin vain reilu tunnin verran, vaikka tekemistä olisi varmasti löytynyt pidemmäksikin aikaa. Ihan selkeesti turisteille rakennettu systeemi, mutta olisin mielellään käynyt katselemassa peltoja lähempääkin. Nyt siis jos joku ei parin vuoden takaisesta facebookissa riehuneesta ananassodasta huolimatta tiennyt, että ananas siis kasvaa maassa, ei puussa, voi nyt korjata faktat kuntoon kuvatodisteiden kera. Itselle uutta tietoa oli esimerkiksi se, että ananas sato istutetaan ja korjataan edelleen käsin ja kasvu kestää vuosia! Pitsi vähän miettimään eettistä puolta, kun ei nuo säilykepurkit kovin montaa kymmentä senttiä maksa edes maailman toiselle puolelle kuljetettuna... Päivän ohjelmassa lisäksi vierailu rentoon aloha-surffari-kylään, kovasti porukkaa ihmetyttäneet ja viehättäneet ananasburgerit (nyt te, jotka ette oo koskaan grillannu ananasta hampparin väliin tai laittanu uunivoileivälle, täydentäkää elämäänne kyseisellä kokemuksella) ja maailman kuuluisimpien surffausrantojen bongausta. Iltapäivällä siirryttiin kiertämään polynesialaisten kulttuurien teemapuistoa, jossa jokaisella seitsemällä kulttuurilla oli ikäänkuin oma kylä esityksineen ja aktiviteetteineen. Saatiin kokea muunmuassa intro kookoksen paljain käsin "perkaamisesta" ja hulatunti, joista varsinki ensimmäinen oli varsinainen ahaa-elämys, vaikka ei taida kyllä meikäläisten keitoksissa käytetyt kookosmaidot, -kermat ja -vedet olla ihan yhtä naturaalisti uutettu kookospähkinän karvoja hyödyntäen. Illan hämärtäessä suunnattiin buffettiin sinibataattisämpylöiden, spagetin, japanilaiskeitosten ja valkosipuliperunamuussin iloiseen sekamelskaan. Lopuksi käytiin katsomassa tannsi-musikaali ulkoilmateatterissa. Jos yhdellä sanalla pitää kuvata, valitsen hypnoottisen. Sitä se rumpuhulamusiikki yhdistettynä lähes pari tuntia putkeen jatkuneisiin tanssikoreografioihin ja tulitemppuihin yhdistettynä oli! Erityisesti kulttuureista jäi mieleen miten miehet ovat vastuussa ruuanlaitosta sekä esityksessä ottivat aina vastasyntyneen välittömästi hoivaansa. Naiset puolestaan pääsivät aseistetun puolustajan rooliin, mikä oli musta aika hyvää kyseenalaistusta ainakin euroopassa "perinteisinä" tunnetuille sukupuolirooleille. Mutta mikäs nämä ikivanhat luonnon armoilla eläneiden kulttuurien tavat ovat jos ei juurikin perinteisiä?

Keskustaa lähestyttäessä bussi keinuu läpi pienenpienten neliön muotoisten tonttien reunustamien kujien läpi ja ohittaa palmujen varjostamia kouluja. Pyykkikoneet pyörivät talojen ulkoseinustalla ja yleisurheilujoukkueen treenit ovat käynnistymässä. Waikikissa on meneillään tosielämän shakkiottelu, jossa musta ja valkoinen, toistensa vastakohdat soluttautuvat sekaisin siirto kerrallaan. Paratiisihiekan, uupumattomien aaltojen ja laavaperäisen maan muotoilemalla pelilaudalla versoo uskomaton luonto, jonka herruudesta kaksi maailmaa käy kiihtyvää keskustelua. Pilvenpiirtäjähotellit, luksusliikkeet, ravintolaketjut ja loputon turistibussien virta ovat luikerrelleet palmujen varjostamien, legopalikoita muistuttavien asumusten joukkoon ja koralliriuttoja tamppaamaan. Ala-asteen vieressä on eläintarhan kirahviaitaus, paikallisten asuttaman taloruudukon ja matkamuistomyymälöiden välissä tuskin kortteliakaan. Yhdysvallat on virkailijoiden uniformuissa, rekisterikilvissä ja lakipykälissä, Japani puolestaan joka toisen vastaantulijan kasvonpiirteissä ja vielä useamman huulilla. Alkuperäistä Hawajiakin löytyy ainakin vielä heti ostoskadulta poiketessa.