VII

1) Tässä ollaan puolessa välissä roadtrippia eli ylittämassä Coloradon huippuja matkalla Grand Canyonia kohti. Alamäkea 10 000 jalan korkeudesta oli tuntien ajan ja lopulta asuntoauton jarrut sanoi sopimuksen irti, alkoi kärytä ja jännityksellä pohdittiin saadaanko vielä pysäytettyä lähimmalle seisakkeelle ilman tulipaloa… Saatiin kuin saatiin ja päästiin pienten jäähdyttelyjen jälkeen, ykkosvaihteella hissutellen seuraavaan kaupunkiin saakka, jossa sitten jarrut rempattiin kokonaan. Seisakkeella oli kyllä kieltämättä aika mageet maisemat eli tuli pysähdys hyvään valiin. 2) Osaako kukaan heittaa arvausta sijainnista, kun taustalla nakyy vaan oranssia hiekkaa ja kuivaa aavikkoa? Yövyttiin siis Arizonassa kerran ennen Grand Canyonin valloitusta. Tuli kyllä varsinainen turistiriemu, kun pääsin todistamaan muutamaa pienta hiekkamyrskyä. Joo revontulet, ihan perus, mut hei hiekkamyrsky ja silmät siristellen hupparin kauluksen läpi hengittaminen, kuin siistiä!  3) No siellä Grand Canyonilla! Oli kyllä ihan uskomaton kokemus. Niin kaiken hehkutuksensa arvoinen paikka, joka todellakin hiljensi mut ihan tyystin pariksi paivää käsittelemaan mitä just koin. Vaeltelin yksinään tuota kanjonin reunaa kuin jossain ihme hämmennystranssissa ja vuoronperaan nauroin ja vuodatin kyynelia päässä surraavien ajatusten ansiosta. En kylla etukäteen kaikista kehuista huolimatta uskonu sen ihan noin voimakkaasti mua vakuuttavan. 4) When in California… Päästiin yliviivaamaan In-N-Out burgerit mun jenkkibucketlistalta, kun ajeltiin Californian lapi, missä kyseinen ravintolaketju siis paa-asiassa majailee. Nimesin naa Pinterest –burgereiksi, koska olin nähnyt näitä hehkutettavan nimeomaan noilla fotogeenisilla somesaiteilla. Eipä kylla ollut kummosen makusia, mutta varsin kuvauksellisia kylläkin. Tästä muuten näkyy hyvin se, mikä on kaikista ennakkoluuloista huolimatta jenkeille perushamppari. Pihvi, salaatinlehti, ehkä ketsuppia ja majoneesia. Joskus sipulia ja suolakurkkuja. Juustoa on sitten juustohampurilaisessa ja tosiaan tuo ketsuppikin pitää yleensä erikseen pyytää, muuten tulee kuivana.

1) San Fransiscon Chinatown – voisi olla ihan hyvin mikä tahansa muista mailman tuhansista kiinalaiskaupunginosista. Ne kun tuntuu olevan joka paikassa ihan saman naköisiä ja tietenkin kaikki myytävä krääsä on tismalleen samaa, ulkona roikkuvista pyykeista ja katukeittiöistä puhumattakaan. 2) Kaupunkikierroksen pelastus oli loytää aivan törkeän hyvä lounaspaikka, jossa sain koottua samaan annokseen vaikka ja mitä mahdollisia, kauan himottuja raaka-aineita. Tää tonnikalasalaatti ja vegaani-tuore-hernekeitto yhdistettynä pieneksi hetkeksi wifin myötä rauhoittuneeseen seuralaiseeni oli iisisti päivän kohokohta. 3) Tai siis muutaman tunnin myöhemmin nimesin jaetulle ykkössijalle kohokohtana myos auringonlaskuajelun, jonka matkalta tämäkin kuva on napattu. Tosin se kultainen valo jai jonnekin puhelimen kameran ulottumattomiin. 4) Satamaa ja kuuluisaa Pier 39:n aluetta. Taustalta voi tarkoilla silmillä bongata Alcatrazin vankilasaaren.

1) Jenkit hei mikä on tämä juttu, että pitsan päälle ei saa oreganoa tai edes pitsamaustetta, ei sitten missään? Sen sijaan aina on tarjolla pippuria ja kuivattua, extrasuolattua parmesaanijauhetta… 2) Biologian apuopettaja päätti yhtena päivänä ottaa pikkuisen vuohensa mukaan kouluun ja siellä se sitten kirmaili ympäri luokkaa ja jyrsi mun kengännauhoja söpössä kaulapannassaan. Täällä ei kyllä todellakaan olla huolissaan allergioista tai mahdollisista eläinpeloista. Kokolattiamatot ja ainakin pari elukkaa löytyy melkein joka talosta, enkä ikinä ole kuullut kenenkaan kysyvän tai mainitsevan allergioista. Tällä hetkellä siellä bilsan luokassa asustaa pysyvästi akvaariokalojen lisaksi myos kani, joka ulkoilee vapaasti ympäri luokkaa. 3) Tässä tosiaan yks ensimmaisista promkosinnoista, joita pääsin todistamaan. 4) Sinne meni vikat Fazerin siniset, eikä muuten meikäläisen mahaan! Se oli kyllä tiedossa, että taloudessa asustaa kissan, koiran, kanin ja kahden possun lisäksi myos muita ei-niin-toivottuja otuksia, mutta että näin fiksuja ja laatutietoisia! Kaikista kekseista, kaurahiutaleista, sokereista, leivista, sokereista ynnä muista herkuista, joita kuivatavarahuone pursuaa, olivat hiirulaiset sitten päättäneet valita nimeomaan suomalaisen suklaan. Ymmarrän yskän.

1) Tää oli toinen niista ilmeistä ja lookeista, jota liputin yleisurheilutreeneissä päivästä ja kelistä riippuen. 2) Vainjenkkijutut… Kiekossa on varotuslappu, että ennen käyttöä täytyy varmistaa heittoalueen tyhjyys ja turvallisuus… 3) Suomiylpeyshetki ja pakollinen kuva hostsiskon harjotuskeihäästä. Ainut juttu, minkä se tiesi suomesta mun tänne tullessa oli tosiaan se, että kyllä sen täytyy olla olemassa, kun kerran kyseinen keihäs on siellä valmistettu. 4) Onneksi myös näitä hetkiä koettiin kauden aikana.

1) Isompien huoltoasemien perusvaruste on pirtelökone. Edes paikallisetkaan ei kyllä tienneet miten toi toimii, mutta villinä veikkauksena heitän, että ensin valitaan tuolta kaapista joku tuollanen valmis makujauhepurkki ja sitten miksataan sinne vähän vetta ja jäitä? 2) Jos jollekulle se camokuosinenn tanssiaismekko ei vielä ole tarpeeksi niin halutessaan voi hankkia vielä hajuvedetkin teemaan sopivana. Mulle ei koskaan selvinnyt, miltä tuo “designer fragrance” tuoksuu. Kenties peuranpapanoilta ja ruudinkärylta vaniljaisella jälkivivahteella? 3) Tää kuva on tosiaan pieni havainnollistus tästä ruoan prosessoinnista täällä. Lähes poikkeuksetta tuotteen sisaltölista on kilometrin mittainen, sillä jo vehnäjauhotkin sisältävät vehnän lisäksi tuhatta erilaista mineraalia ja lisukeainetta ja kasvioljy onkin itseasiassa sekoitus neljää eri rasvaa, joiden suhdetta ei tietenkään mainita. Myös vitamiinien lisäily kaikkeen on varsin tyypillistä, jotta saadaan mille tahansa tuotteelle terveellisen leima. Tässäkin siis kysessa varsin viattomat ja söpöt partiötyttöjen viralliset keksit. 4) Vähän oli pokassa pitelemista, kun tein jälleen löytöjä huoltoaseman marketissa. Eväshyllysta löytyi jugurttipurkkien, juustotikkujen ja kolmioleipien vierestä kokonaisia suolakurkkuja tuollasissa liemipusseissa, useampaa eri makua tietysti.

1) Voisko tälläkertaa vaikka käydä sillalailla, ettei tämä tyyli pitää urheilusukkia legginssien lahkeiden päällä terveyssandaaleihin yhdistettynä rantautuisi Suomeen… Okei toisaalta toi on kyllä varmaan aika mukava. HUOM! Kuvatekstin ensimmaista lausetta ei saa käyttää vastoin allekirjoittanutta, mikäli hän joku kaunis päivä sortuu samaan. 2) Itkettää. Oikeasti. Kyseessa ei ole mikään harvinainen näkymä ja tässä ollaan kaikenlisäksi osavaltiossa, joka maksaa palautetuista pulloista pantin. Ihmisiä ei vaan kiinnosta kierrätys, se koetaan liian hankalaksi ja tietysti “eihän sitä nyt yhden ihmisen jätteet vaikuta kumminkaan koko maailmaan.” 3) En tiedä saako tästä selvää, mutta tarkotuksena on havainnollistaa yhtä jenkkien ikuisista muoti-ilmiöistä eli avainkaulanauhoista. Yhtäkään avainnippua en ole vielä nähnyt ilman nauhaa ja niitä ihan oikeasti pidetään kaulassa. Tässä siis perusnäkymät treeneista, kun avaimet nauhoineen parkkeerataan puhelimien kanssa kentän tai salin reunalle odottamaan. 4) Ongelma täällä ei ole sää tai ilmasto, vaan se, ettei siihen osata suhtautua. Suurimmaksi osaksi aavikolla asustellessa ei tarvitse usein lumeen, sateeseen tai kylmään varautua, mutta auta armias mikä kriisi niistä tulee, vaikka kyseiset sääilmiöt kuitenkin takuulla joka vuosi näyttäytyvät. Ikkunoista vetää, rakennukset ovat jääkylmia vailla lämmityksiä ja sade tulvii sisään, koska joku nero on esimerkiksi keksinyt asentaa pukkarien ovet maantasoa alemmas.

1) Okei, mä luovutin jälleen yhden himoni kanssa. Antauduin houkutuksille ja tein sitä hemmetin kaalipataa. Mutta oli kyllä niin hyvää, että silmät kiinni piti nautiskella. Uskokaa tai älkää, mutta kukaan ei maininnut mitään negatiivista talossa leijailevasta tuoksusta! Ei vaikka oikein varoitin etukäteen ja kokatessa kyselin, etteikö jo ällötä. 2) En oo koskaan ollut mitenkään erityisen herkkä ruskettumaan, mutta palamaan kyllä etenkin kevään ensimmäisten auringonsäteiden myötä. Nyt on kuitenkin joku ihme tapahtunut ja meikäläiseenkin tarttuu väriä ihan käsittämättömällä vauhdilla. Kuukausien takaiset bikinirajat Hawajilta näkyy edelleen ja pienenkin ulkonaoleskelun myötä on rusketusrajat taattu. Kuten tässä tyylikkaasti havainnollistan polven alapuolelle jääneine legginssirajoineni ja naamaan piirtyneine aurinkolasimaskeineni… 3) Mitä useempi kokki, sitä parempi soppa? Puhdasta tuli, mutta siitä tehokkuudesta ei sitten sen enempää. Kastelu, saippuointi, harjaus, huuhtelu ja kuivaus tuli suoritettua jokaiselle autolle varmaan kolminkerroin, kun kommunikaatio ei aina ihan pelannut. 4) Mun tän vuoden pelastus ja lähes päivittäiseen käyttöön jäänyt elintarvike on ehdottomasti täysjyvätortillalätyt, joista viimeaikoina oon suosinu erityisesti tämmöstä pitsamallia. Ihan pöörfect luomuksia toinen toisensa jälkeen ja aineet löytyy jääkaapista aina.

1) Jokin aika sitten meillä oli koulussa vähän erilainen päivä, kun poliisit järjesti tälläsen aika havahduttavan tempauksen huumausaineiden tai alkoholin vaikutuksen alaisena tapahtuvista onnettomuuksista. Every 10 minutes oli siis projektin nimi (joka 15 minuutti jenkeissä joku kuolee onnettomuudessa, jossa huumausaineet tai alkoholi on osallisena) ja yhden päivän ajan luokista haettiin joka viidestoista minuutti joku paareilla maskeerattavaksi. Lopulta koulussa kiersi reilu parikymmentä kuollutta, jotka eivät saaneet kommunikoida enää loppupäivänä lainkaan. 2) Valitut oppilaat yöpyivät paikallisella paloasemalla ja ilmeisesti opiskelivat vielä lisää aiheesta ja valmistelivat seuraavan päivän yhteistilaisuutta. Seuraavana päivänä kokoonnuttiin siis ensin kuuntelemaan vähän faktoja mistä oikein on kyse ja sitten edellisenä päivänä “kuolleet” näyttelivat bileet, joiden jatkona ulkona demonstroitiin autokolari oikeita ambulansseja ja ovileikkureita myöden, sillä yksi juhlijoista siis tappoi ystävänsä. Lopuksi keräännyttiin kuuntelemaan porukan valmistelemia muistopuheita, joissa siis oppilaat asettuivat kuvitteellisesti kolarissa kuolleen asemaan, saivat vielä yhden mahdollisuuden puhua läheisilleen ja kertoa mitä olisi ehkä voitu tehda toisin. Voitte arvata, että melkein koko auditorio kyynelehti niiden koskettavuudelle. 3) Vähän erilaista treeniä yleisurheilussa. Kyseinen päivä sattui olemaan oikein extrakuuma. Olin ihan intona, kun kuulin, kuinka treeneissä aina silloin tallöin työnnellään koutsin lava-autoa ympäri koulua. Pojat kuitenkin karkasivat matkaan varaslähdöllä, hukkasin porukan ja päädyin ensin juoksentelemaan ihan suorassa auringonpaisteessa vartin ennenkuin paikansin karavaanin. Pojat olivat selvinneet matkan jo loppusuoraa lukuunottamatta, kun vihdoin liityin joukkoon. Voin vakuuttaa, että riitti lyhyempikin pinnistys autoa tuuppien uuvuttamaan tuossa kelissä. 4) Washingtonin osavaltion opetussuunnitelmaa kritisoidaan täällä tosi paljon ja varsinkin meidän koulu sattuu vielä muutenkin olemaan yksi eniten oppilailta vaativista. Oppimistuloksia yritään kirittää listoilla paremmalta näyttäviksi kaikenlaisilla tasotesteillä, joita ilmeisesti muissa paikoissa ei ole… Opettajat kiroavat näitä erityisesti, koska tämäkin osavaltion tasotesti vei viikon arvokkaasta opetusajasta. Ihan rehellisesti en kyllä pysty sitä haastavuttaa allekirjoittamana millään lailla, kun kyseessa oli vain monivalintoja ja luetunymmärtämistä, superhelppoa jopa minulle, mutta tarpeellisuutta ja motiiveja testin takana voi tietenkin kyseenalaistaa.

1) Olipa kerran hiukan pitkäksi venähtänyt track meet ja hilpeä väsymys. Ajanottokellon toimintakuntoon saattamista odotellessa otettiin kaikki irti leikkimestoista ja jututkin oli sen mukaisia, että välillä hävetti edustaa uniformussa. Tuolta taidettiin olla kotona joskus yhden jälkeen yöllä viimeisen 4x400m viestin alkaessa lähempänä kymppiä. 2) Myös ennen promia oli spirit week, mutta tällä kertaa osallistuminen oli tosi vähäistä, eika juuri kukaan innostunut ottamaan osaa. Tämäkin lappu tosin ilmestyi näkyville muistaakseni vasta edellisen viikon perjantaina. 3) Itse kaivoin kaapista saman asun, jossa edustin 80-luvun Sadieseissa ja päädyin lopulta osallistumaan asujen puutteessa vain tuohon aikakaudet –päivään. 4) Hostmomilla oli synttärit muutaman viikko sitten ja lahjapaketista paljastui mailman hienoin, jokaisen urheilijan äidin luxusistuin aurinkolippoineen, mukitelineineen, extrataskuineen ja niin edelleen. Mitäpä sitä nyt ei jenkeistä löytyisi.

1) Perus kassialma, mukana on päivittäin repun lisäksi eväspoksit, vaihtovaatteet jne... Tästä näkyy hyvin myös mun hiuksien muutos. Oon taä vuoden aikana leikannut ne ainoastaan kahdesti, pessyt niitä ties millä tököteillä ja huomattavasti kuivattavammalla vedella ja muutenkin kohdellut hävettävän huonosti, mutta eikun nämä on vaan paraantuneet! Aurinko on vaalentanut niihin ihan uuden puna-blondin sävyn ja nykyään ne jopa kihartuu. Siis lettikiharoilla saa laineita moneksi päiväksi ja vaikka kuinka uhkasin, että promkampaus lässähtää kuitenkin, ei kiharreta, niin kas kummaa kun seuraavana aamunakaan en meinannut uskoa silmiäni. 2) Kaudenpäättäjäiset nuotion äärella. Toinen koutseista kutsui meidät grillaamaan hodareita ja smore’seja takapihalleen, jonne oli asennettu ihanat tunnelmavalaistukset. 3) Koutsi halusi valttamatta ottaa kuvan, kun vihdoinkin pääsin maistamaan ekaa kertaa perinteistä jenkkiherkkua smore’sia eli kahden keksin välissä tarjoiltua grillattua vaahtokarkkia ja suklaata. En liputa vaahtokarkkien tai jenkkisuklaan puolesta, mutta tuo oli hyvää! 4) Jälleen kerran pääsin oikein loistamaan General Sciencessa, kun sain kokeesta miltei täydet pisteet ja palkinnoksi ihanan, tuoksuvan yksisarvistarran. Kokeessa sai siis käyttää muistiinpanoja ja suurin osa oli monivalintaa ihan suoraan taululla olleista muistiinpanoista, mutta niin vaan monet vetelivat puolikkaita pisteitä… Jotenkin tuntuu edelleen vaivaannuttavalta, kun kyseinen opettaja aina kokeita jakaessa kuuluttaa, kuinka jälleen kerran menee kärkipisteet Atlantin toiselle puolelle. Huomhuom nuokin kaksi pois napsaistua pistettä oli monivalinnassa tehdysta virheestä ja nekin palautuivat haha. Kokeen jälkeen nimittäin tuttuun tapaan korjattiin väärät vastaukset itse ja palautettiin paperit ne uudestaan. Edelleenkaan kaikki eivät yltäneet kiitettävään edes suoraan vastauspapereista lunttaamalla.

SPRING

Kuvien perusteella tämän postauksen voisi ainakin näin suomalaisen näkökulmasta otsikoida kesäksi, mutta aiheen puoleesta pidetään se kumminki keväässä, jonka tapahtumia ja ajatuksia koitan nyt saada hiukan julki teillekin. Lähes poikkeuksettomasta aurinkoisesta kelistä ja hellelukemista huolimatta aamut ollaan täällä ja siellä ihan samoissa lukemissa eli 8 asteen tuntumassa. Voi kyllä se on kevään merkki, kun kouluun mennessä saa vielä välillä vetäistä hanskat estämään sormien kohmettumista ja sitten iltapäivällä raahata selkä vääränä niitä aamuisia vaatekerroksia repussa ja laukussa. Muistikortille on tallentunut taas ihan kiitettävästi otoksia ja tämä pieni pää on surissut inspiraatiota, ajatuksia ja mönkinyt välillä siellä jossain kylmien väreidenkin syvyydellä  pohdinnoissa. Mulle iskee joka kevät se kuuluisa kevätpörriäinen ja heräilen talvihorroksesta, jonne kylmyys ja pimeys mut sulkee joka ikinen vuosi enemmän tai vähemmän. Nyt vaihtarivuonna kevät on lieväkin vahvempi merkki uudesta alusta,, joten kuvitelkaapa vaan tämä sisälläni räiskyvä kevätvillitys moninkertaiseksi ja korottakaa se vielä pariin potenssiin näiden maaliskuussa alkaneiden hellekelien kunniaksi. Hauska huomata, miten myös esimerkiksi somen käyttöni (@nelbaa) korreloi hyvin selkeästi mielenmaisemiani. Koko talven olen lukenut paljon blogeja ja imenyt inspiraatiota muilta - nyt vihdoin tuntuu, että sitä on saanut jalostettua ja on taas itselläkin jotain mitä jakaa. Monet on varmasti odottaneet, että koska tulen paljastamaan tänne ajatuksia kotiinpaluusta ja fiiliksiä vähenevistä päivistä. Kaikenlaisia tunnelmia ja aatoksia on kyllä ollut ihan hurjasti ja näin hauduttelun jälkeen myötä vähitellen ihan hyvässä järjestyksessä, mutta en vain jostain syystä ole saanut niitä tekstin muotoon. Sen enempiä pinnistelemättä olen jättänyt ne siis vielä tekeytymään lisää, sillä tämän blogin moottorina on alusta asti toiminut luova hulluus ja aito inspiraatio eikä paine ja vaatimukset. Kuitenkin nyt, muutama viikko ennen koneen laskeutumista Helsinki-Vantaan kentälle, tuntuu siltä, että teksti virtaa taas.

Yleisurheilukausi on tosiaan tahdittanu mun elämää maalis-, huhti- ja melkein koko toukokuun ajan. Koulu rullaa edelleen vaivattomasti ja rehellisesti on todella alkanut jo kypsyttämäänkin helppoudellaan. Suurin ja oikeastaan ainut tekijä kurssien läpäisemisessä ja kiitettävien keräämisessä on läsnäolo. Enkä nyt puhu aktiivisesta osallistumisesta, vaan nimeomaan siitä, että käy lusimassa tunneilla ja palauttaa päivän tehtävät tunnin lopuksi mikäli sellaisia sattuu olemaan. Muutamaa pitkäjänteisempää projektia lukuunottamatta koulutehtävät ovat olleet ristikoita, muutama hassu päivittäinen tehtävä tai muistiinpanoja. Ainoastaan collegetason Yhdysvaltojen historia tuottaa hiukan enemmän kirjoittamista ja nautinkin ihan täysillä, kun 50 minuuttia päivästä tunnen oloni merkitykselliseksi ja käsittelemme mielenkiintoisia aiheita ihan huippuhyvän opettajan johdolla. No, ei siitä sen enempää, ensivuodella odotteleekin sellainen pläjäys lukiokursseja, että parempi ottaa opiskelu ihan rennosti ja vain englannin kehityksen kannalta, kun vielä voi. Olen ottanut nämäkin fiilikset opetuksena eli todellakin tarvitsen sopivasti haastetta koulumaailmassa pysyäkseni kiinnostuneena. Upeiden säiden ja entisestäänkin löystyneen koulun lisäksi kevään merkki on takapihalla röhkivät pienet possut, joita hostsisarukseni siis kasvattavat ja kouluttavat taas kohti ensi syksyn markkinoita. Yleensä viikonloput ovat tosiaan kuluneet rentoillen ja hostääidin opiskellessa. Muutaman viikko takaperin kuitenkin innostuttiin lähtemään noin tunnin ajomatkan päässä sijaitseville Palouse Falls -vesiputouksille ihmettelemään luonnon kauneutta. Jälleen yksi paikka jonka samaan aikaan lisäsin ja yliviivasin must see -listalta. Reissun ehdoton hitti oli tuo otus, jota ensiksi epäilimme majavaksi. Vesiputousta äimistellessä joku hihkaisi yhtäkkiä, että kattokaa mikä tuolla on ja ihka elävä murmelihan se siellä. Varoivaisen lähestymisen jälkeen yksilö osoittautui oikein sosiaaliseksi ja rohkeaksi ja poseerasi varmaan puolisen tuntia ihan täydellisen fotogeenisessä ympäristössä, vaihteli asentoja kuin huippumalli ja meikäläinen tykitti kuvia kaikilla mukana olleilla laitteilla. Loistava tyyppi ja osasi selkeästi jopa paikallisena arvostaa maisemia, sillä aina välillä pysähtyi katselemaan alas jokiuomaan. Jep, siis katsokaa nyt noita kuvia ja kehdatkaakin sanoa ettette usko ihmeisiin? Jälleen kerran veti aika hiljaiseksi oma pienuus ja se, kuinka kaunis paikka maailma onkaan kaikesta ankaruudestaan huolimatta. Että tälläsellä sini-viher-ruskealla, tulipalloa säännöllisesti kiertävällä pallerolla me enemmän tai vähemmän sopuisasti elellään ja ympärillä häärää toinen pieni, harmaa pallero, joka liikuttelee meidän vesimassoja ja kaikki on vaan ihan perus. Hahah, okei tässä nyt siis vähän esimerkkiä millanen aforismiautomaatti ja oman elämänsä life couch musta on tullu. Osa on päässyt jo maistelemään näitä DIY-viisauksia, loput varokaa vaan... Lisäksi on askarreltu hostsiskon kanssa meille itse coursaget ja boutoinnieret promia varten ja kokoonnuttu aina välillä isommalla porukalla mummolaan herkuttelemaan. Mun kukkaset loppuen lopuksi jäi käyttämättä, kun kavaljeerin äiti osoittautui puoliammattilaiseksi floristiksi ja askarteli oman pihansa ruusuista meille ihan älyttömät, edellisessä postauksessa nähdyt asetelmat. Jäi siinä mun keinokukka-kuumaliima-räpellykset suosiolla kotiin. Myöskin "osa-aikamummolan" tarjottavat jäävät kyllä kakkosiksi suomessa saataville herkuille, helpottavat ne ihanasti ikävää yhteisen pöydän äärelle ja itsetehtyyn, aitoon ruokaan.

Maanantaina pyörähtää käyntiin viimeisen kolme kouluviikkoa ja sitten onkin valmistujaisten ja vuoden päätöksen aika. Siitä sitten tasan viikon kuluttua suljen laukkuihin ja muistojen sopukoihin kahdeksan kuukautta, päätän yhden hyvin merkittävän jakson elämässäni ja alan totuttelemaan siihen vanhaan statukseen. Tai oikeastaan vähän nuo kaikki nimitykset - vanha elämä ja uusi elämä, normielämä ja vaihtarielämä, suomielämä ja jenkkielämä - tuntuvat ainakin omalla kohdallani mielestäni vähän kömpelöiltä ja vääriltä. Mulle vaihtovuosi on ja on ollut elämänjakso, haastava ja palkitseva, yksi rankimmista mutta niin korvaamaton. Joku on joskus sanonut, että vaihtovuosi tulee olemaan elämäsi kamalin ja parhain vuosi yhtäaikaa. Voin hyvin allekirjoittaa sen. Vaikka varsinaisia ongelmia tai äärikokemuksia ei kohdalleni ole sattunut, ajanjakso täällä on kyllä opettanut rankalla kädellä. Koin jo tänne lähtiessäni olevani kohtuullisen itsenäinen ja kypsä ikäisekseni, mutta huomaan jo nyt itse itsessäni ja ajatusmaailmassa suurta kehitystä verrattuna siihen Nelliin, joka tänne lähti. Olen oppinut itsestä, löytänyt uusia näkökulmia ja sopeutunut. Sopeutunut, altistunut ja altistanut itseäni uudelle, seilannut tunneskaalaa laidasta laitaan ja kokenut ihan valtavia oivalluksia. Voin siis sanoa, että olen saanut vaihtovuodesta irti juuri sen mitä siltä hainkin. Lähdin muutoksen perään - avartamaan näkemystäni, kehittämään itseäni, oppimaan ja kokemaan. Vaihto-oppilasvuoteni on ollut aika kaukana siitä "tyypillisestä" jenkkiteiniunelmasta, mutta enhän mä sitä tänne tullutkaan hakemaan. Halusin kokea ja oppia lisää maan kulttuurista ja arjesta paikallisen tasolla, keskustelujen, kokemusten ja tarkkailemisen kautta ymmärtääkseni maailmaa paremmin ja laajemmin.

Tunnen itseni taas hiukan paremmin ja tiedän rajani, voimavarani sekä olen saanut varmistusta moneen päätökseen. Vaikka kaikenlaisia visioita tulevaisuudelle onkin muodostunut (ja nyt joku siellä varmasti odottaa, että tarkoitan täydellistä nirvanaa ja valaistumista), niin kerrottakoon, että en tosiakaan esimerkiksi tiedä mikä minusta tulee isona. Mutta sen tiedän, ettei siitä tai mistään muustakaan ole syytä kantaa ylimääräistä huolta. Uskon, että niin kauan kuin tekee asioita ja päätöksiä, jotka tuntuvat hyvältä ja hyödylliseltä siinä hetkessä, olet huomaamattasi matkalla kohti unelmaasi. Mutta mielummin kuin unelmista ja tavoitteista, puhun visioista, sillä se kuvaa sitä miten haaveet kasvavat ja muuttuvat kanssasi matkan varrella. Tavoitteita on ehdottomasti hyvä olla ja tietyt jutut tässä yhteiskunnassa on tehtävä, vaikkeivat ne mieluisalta tuntuisikaan, mutta ei ole mitään järkeä takertua sokeana toteuttamaan mitään viisivuotissuunnitelmaa. Pahimmassa tapauksessa tilee posottaakseen täysillä vaikkapa ala-asteelta saakka läpi lääkiksen ja paperit kourassa tajuat, ettei se tosiaan ollutkaan se mitä halusit tai odotit. Aina voi aloittaa alusta, mutta kaikkien näiden vakuuttavien 17 vuoden ja 6 kuukauden elämänkokemuksella voin lämpimästi suositella nauttimaan matkasta ihan joka ikinen päivä. Itse olen oppinut nauttimaan niistä tylsistäkin fiiliksistä, sillä uskon, että kaikella on tarkoituksensa ja ikävätkin jutut sisältävät aina jonkun opetuksen eli palkinnon eli positiivisen puolen.

Laskurissa on tosiaan tätä kirjoittaessani 25 päivää siihen, kun on aika kääriä pakettiin vuoteni. Koko kevään fiilikset ovat olleet yhtä aikaa tietyllä tavalla haikeat, mutta toisaalta oikein positiiviset. Hyvästä reissusta kertoo mielestäni se, että on kiva palata kotiin. Hyvästä vaihtovuodesta, millainen se ikinä onkaan sinulle ollut, kertoo mielestäni se, että vaikka joidenkin kohdalla lähtö on vaikeampaa, ei toista samallaista täysin uuteen sopeutumista jaksaisi putkeen. Silloin on varmasti saanut riittävästi irti. Minun kohdallani tilanne on juurikin näin, ja se, ettei tänne ole syntynyt erityisemmin sellaisia syviä ihmissuhteita, joita taas Suomessa odottaa. Kun aikaa oli jäljellä vielä puolet enemmän, pohdin hetkittäin, että loppuuko tässä nyt aika kesken, olisiko nyt pitänyt olla enemmän ja tehdä enemmän ja sitä ja tätä. Onneksi pohjalla on kuitenkin kokoajan ollut varma fiilis ja luotto siihen, että kaikella on tarkoituksensa, eikä minulla todellakaan ole syytä epäröintiin, sillä olen tehnyt kokoajan päätöksiä, jotka ovat sillon tuntuneet oikeilta ja hyviltä. Samaan aikaan vähän ehkä periaatteestakin kauhistutti laskurin pienenevät numerot, mutta toisaalta toivoin alitajunnassa, että joku päivä sieltä olisikin kadonnut yhden sijaan vaikkapa kaksi tai kymmenen. Nyt reilu kaksikymmentä päivää tuntuu juuri sopivalta, kun tulevaisuus Suomessa kesätyökuvioineen sun muineen alkaa konkretisoitua toden teolla. Pitkä, osin omana valintana, osin oloshteiden pakosta vietetty introvertti pohdistelukausikin näyttää olevan pikkuhiljaa ohi, janoan taas sosiaalisten kontaktien pariin ja ajatukset päässä alkaa olla kirkkaita ja varmoja. Hyviä merkkejä, sanon minä. Alan siis päivä päivältä olemaan valmiimpi lähtemään, vaikka vielä tässä on viimeisille viikoille paljon nähtävää ja koettavaa, kuten Seattlen reissu ensiviikonloppuna sekä vaellusreitin ja muutaman ruokapaikan testaus. Lupaan edelleen nauttia täpöllä, just sillä omalla tyylilläni niin kuin tähänkin asti.

TRACK & FIELD

Suurin tekijä ja rytmittäjä mun keväässä on ollut koulun yleisurheilujoukkue, jonka kanssa tosiaan aloitettiin treenit heti maaliskuun alussa Hawajilta palatessani. Kyseinen "vuodenaika" päättyi minun osaltani tosiaan perjantaina aluekarsintoihin, jotka taitavat jäädä lyhyen yleisurheiljan urani viimeisiksi kisoiksi, vaikka kaikin puolin kivaa onkin ollut. Tai no ihan rehellisesti, jos viha-rakkaussuhteesta täytyy antaa esimerkki, niin sanon, että vaihto-oppilasvuoden track&field. Päätin jo tänne tullessa, koko hostperheen painavista suosituksista, että keväällä lähden mukaan yleisurheiluun. En ole järin nopea juoksija, saati että helposti oireilevaan alkavat kantakalvoni sitä kestäisivät. Kaikenlaiset palloilulajit ja heittämiset skippaan yleensä suosiolla onnettomuuksia ehkäisten, ja kirsikkana kakun päällä se, että kilpaileminen oikeastaan kaikissa muodoissaan muita vastaan aiheuttaa vain turhaa ahdistusta. Tiimiin kuuluminen edellyttää treenien lisäksi myös koulujen välisiin kisoihin osallistumista. Haasteet ja omien tavoitteiden saavuttaminen, uudelle altistuminen, ainutlaatuinen mahdollisuus ja kouluaktiviteettien sosiaalinen arvo kuitenkin ajoivat minut mukaan. Meidän koulu on kaiken urheilun suhteen melko pieni, eli tässäkin lajissa oma panostus määritteli sen, kuinka tavoitteellisesti halusi treenata. Yleisurheilussa on siis tarjolla parikymmentä lajivaihtoehtoa, joista ainakin meillä jokainen sai valita mieluisimmat ja niitä sitten treenattiin joka päivä, noin kaksi tuntia kerraallaan, aina koulun jälkeen. Treeneissä tehtiin yhteisen lämmittelyn ja verryttelyn jälkeen osin yhdessä, esimerkiksi lyhyitä voimatreenejä salilla ja ulkotreeniä autonrenkailla, mutta pääosin itsekseen omien kisalajien parissa. Paljoltahan tuo kaksi tuntia treeniä viisi kertaa viikossa kuulosti minullekin, mutta kuten lentopallossakin, tahti oli pääosin aika leppoisa ja sen sai määrittää itse. Kerran tai kaksi viikossa suunnattiin bussin nokka kohti meetiä eli kisoihin, joista jotkut kestivät koko päivän ja jotkut olivat ohi muutamassa tunnissa.  Lähtökohtaisesti ja kehoni tuntien osaan sanoa, että paras tyyli ainakaan minulle ei ole kuusi päivää putkeen täysiä ja yksi päivä koomassa palautuen (mitä siis näiden muuten oikein hieno instituutio, koulu-urheilu, valitettavasti tarjoaa), mutta kyseessä oli kuitenkin vain pari kuukautta ja palkkiona korvaamaton kokemus, joten päätin ottaa haasteen vastaan.

Vapaa-ajan lisäksi kausi vei silti runsaasti energiaa ja aika usein illat ja viikonloput kuluivat minun osaltani jääkapilla ja vaakatasossa, mutta se mitä puuhasta sain oli kaiken tuon tuskailun arvoista. Tutustuin vasta joukkueen myötä moneen todella mahtavaan tyyppiin, sain kokea taas aimo annoksen high school spirittiä kojootti -uniformu päällä säheltäessäni ja pääsin taas näkemään paljon paikallista menoa. Noin joka toinen hetki irvistelin kiekonheittoringissä selfiekameralle, kirosin Burbankin kylmää tasankotuulta (joka saa +20 lämpötilat tuntumaan hyytäviltä) ja laskin sekunteja treenien päättymiseen. Jäljelle jäävinä hetkinä nautin oivalluksista lajieni (kiekonheitto, kuulantyöntö ja pituushyppy) parissa, otin kokemuksesta kaiken irti myös henkisenä treeninä, tapasin ihan huippuhauskoja ja mielenkiintoisia ihmisiä, kävin heidän kanssaan pitkiä keskusteluja ja koin ihan aitoa haikeutta, kun nyt viimeviikolla viimeiset treenit joukkueen kanssa suorastaan hupenivat käsistä. Niin ja tietysti vaihto-oppilaana hämmensin ihmisiä satunnaisesti kamalaksi lässähtävällä aksentillani, järkytin kertomalla faktoja maailman menosta (ilmaista koulu-urheilua ei ihan oikeasti ole juuri muualla kun jenkeissä). Uskoakseni tarjosin myös loistavia vitsinaiheita muun muassa tehdessäni itsestäni, joukkuueen rimpulalikasta, kuulantyöntäjän käden käänteessä (marssimalla varastoon ja löytämällä sieltä oikein suloisen pinkin mötikän) ja valittamalla suomalaisena sään kylmyydestä (me suomalaisetkin aistimme lämpötiloja ja totumme äkkiä toisenlaiseen ympäristöön). Yhteenvetona siis voisin sanoa, että ehkä opettavaisimmat eli yhtä aikaa kamalimmat ja parhaimmat kuukaudet vaihtovuodestani. Minun osaltani kausi jatkuu hostsiskon ja -veljen, sekä muiden menestyvien tiimiläisten mittelöitä seuratessa vielä pariviikkoa osavaltion mestaruuksiin saakka.

PROM

Hopsista, kerrankin reaaliajassa! Viime lauantaina oli siis meidän koulun Prom eli tavallaan vuoden päätöstanssiaiset. Tämä oli mulle itseasiassa jo toinen kerta, sillä pääsin pariviikkoa sitten toisen suomivaihtarin Anniinan deitiksi haistelemaan toisenkin koulun tunnelmaa ja suorittamaan kenraaliharjoituksen tuon mekon kanssa liikkumiselle. Olin vielä viikkoa ennen tanssiaispäivää täysin ulalla seurasta tai seuralaisestani, mutta niinkuin yleensä, on asioilla tapana järjestyä. Prom on yleensä enemmän pareille kuin kaveriporukoille tarkoitettu, vaikka mitään virallisia sääntöjähän nämä eivät ole. Edellisellä viikolla tuli tosiaan myöhäisen track meetin eli yleisurheilukisojen lopussa puhetta, että toivottavasti ei mene ensiviikolla yli puolenyön, kun olisi se prom tosiaan lauantaina... Vaikka eihän mulla muuten hei vieläkään sitä deittiä ole, toisinkuin kaikilla muilla tutuilla keiden tiesin paikalle päätyvän. Muuan herrasmies sitten ilmoitti, ettei muuten ole hänelläkään ja kyseessä olisi viimeinen mahdollisuus ja ensimmäinen kerta promissa, kelpaisiko hän seuraksi? Vastasin rehellisesti, että tämäpä loistavaa, mutta mulla on ehto positiiviseen vastaukseen. Keksit jotain pikkuisen näyttävämpää ja virallisempaa kuin pelkkä verbaalinen kysymys. Onhan sitä nyt hitsivie päästävä kokemaan edes jonkunlainen "promposal" (="prom proposal"="prom kosinta"). Hän lupasi kehitellä jotain ja niinhän siinä sitten kävi, että tiistai-iltapäivällä lakikurssin rästikoetta rustaillessani luokkaan kurvaa kauko-ohjattava auto kyydissään ruusu, konvehteja, suklaakarkkeja ja kursivoitu pyyntö "Dear Nelli"lle.

Lauantaiaamuna herätys soi yllätys yllätys pitkäksi venähtäneen track meetin ja aivan liian lyhyiden unien jälkeen, sillä hostsisko päätti järjestää kaverinsa kanssa varainkeruutempauksena autopesutapahtuman ja yleisurheilujoukkuehan tietysti reippaana ponkaisi ylös kaveria jelppimään... Viiden tunnin jynssäyksen ja kiillotuksen jälkeen vaihdoin äkkiä vaatteet läheisen urheilukaupan pukkarissa ja hyppäsin prom-seurueeni kyytiin. Suuntana siis "päivädeitit" ja rullaluisteluareena, jossa päästiin kokeilemaan niitä leffoista tuttuja nelipyörärulliksia ja todistamaan lattian liukkaus. Itse en päässyt kokeilemaan areenan pohjamateriaalin kovuutta, mutta muut kyllä hoitivat sen puolestani. Oli ehdottomasti hauska kokemus ja haastetta riitti koko tunniksi sen pikkuisen areena ympäri haparoinnissa. Sieltä taas lentävä vaihto, kotiin suihkuun ja muutama tyttö valmistautumaan ja valmistelemaan meitä promiin. Todellista monitoimisuhausta oli taas, kun meikäläinen pari kertaa vuodessa laittautuu ja ihmettelenkin yhä miten sain lookkini kasattua noinkin siedettäväksi, kun samalla sutii kynsilakkaa varpaisiin ja sormiin ja väriä luomiin ja istuu kammattavana. Hiuksista ei juuri ollut visiota, mutta jonkunlainen nuttura ranskanleitteineen väkertyi hiuksiini kahden tytön vaihdellessa kampaajan virkaa vuorotellen. Mekko ja sandaalit oli tietysti lainassa siskon loputtomasta repertuaarista. Ihan täyttä tuuria ja onnenpotkuja oli se, miten hyvin tuo pinkki glitteriliehuke sattuikin mätsäämään niin tanssiaisten Vegas Nights -teemaan kuin meikäläisen kropallekin.

Mulla on huono tapa viimetipassa olemiseen, mutta tälläkertaa en ollut syy venähtäneeseen aikatauluun. No, joka tapauksessa 45 minuuttia aikataulusta jäljessä päästiin matkaan - minä, Robert, hänen siskonsa Mikayla ja Mikaylan deitti Curtis. Oltiin sovittu kuvaustreffit kahden muun parin kanssa, mutta he päätyivät ravintolaan ajallaan ja päädyttiin sitten nappaamaan vaan pikaiset kuvat lähikirkon pihalla, sillä auringonlasku ja riittävä valo oli ihan minuuteista kiinni. Pikainen opastus - katso tosta reijästä ja paina tota nappia - ja ikuistettiin toisemme. En luota niihin pakettikuvauksiin vieläkään, vaan vaadin sitkeästi sen 100 räpsäisyä, joista sitten pääsee itse valitsemaan. Eikä tanssiaisissa otettu ryhmäkuva tehnyt tälläkään kertaa poikkeusta eli sitä ei tulla blogissa näkemään... Illallista syötiin siis Red Lobster -ravintolassa, joka tarjoaa jos jonkinmoista merenelävää. Ajateltiin, että loput seurueestamme varmaan jo viimeistelevät annoksiaan, mutta koska kyseessä oli lauantai-ilta ja keskusta-alue, olivat he istuskelleet meille onnekkaasti koko odotusajan pöytäjonossa ja parkkipaikalle kurvatessamme päästiin suoraan sisään. Poikien tilaamista ostereista, hummerinkoivista ja pöytään kannetuista työkaluista riitti kyllä huumoria ja hämmennystä. Onneksi mukana oli edes joku, jolla oli hiukan hajua mitä niillä on tarkoitus tehdä niin ei ihan oltu pulassa,

Lähdettiin valumaan kohti tanssiaispaikkaa puoli kymmenen maissa tanssiaisten alettua yhdeksältä, sillä kenelläkään ei ollut hurjaa hinkua tanssilattialle hytkymään tai ryhmäkuvausruuhkaan seisoskelemaan. Paikanpäällä selvisi jälleen panostuksen määrä, kun asteltiin punaista mattoa pitkin sisään ja nähtiin koristeiden määrä. Väriteemaan mätsääviä ilmapalloja, koristevaloja, pokeripöytiä ja jokin toinen uhkapeli, jota en tunnistanut, hostisä ja suosikkiopettajani Mr. Eby neuvomassa pelien saloja (saadaan aina donitseja luokkaan, kun hän voittaa uhkapeliturnauksissa), pelikortteja pitkin pöytiä... Saavuttiin juuri sopivasti paikalle kuningas ja kuningatar sekä prinsessa ja prinssi -äänestyksiä varten ja sen lisäksi käytiin tosiaan jonottamassa se kirottu, aina jonkun osalta epäonnistuva ryhmäkuva ja piipahdettiinpa jopa siellä tanssilattialla. Vaikka tunnelma ja henki oli ehdottomasti kokemistani tanssiaisista kivoin, päädyttiin suuntaamaan kotiin hitusen ennen virallista päätösaikaa väsymyksen painaessa, minulla tietysti laukku täynnä "muistoja" eli niitä pelikortteja, avaimenperiä, tekorahaa ja kaikkea muuta oleellista mitä nyt voi vaihari muistoksi napsia... Saas nähdä miten nuo kaikki esitteet, servetit, pääsyliput ja muu krääsää, jotka tulvivat jo yli laatikosta, saadaan kuljetettua Suomeen. Materiapanostuksen lisäksi pääsin todistamaan toista klassista tanssiaismyyttiä, eli varsinaista herrasmiesmeininkiä, kun auton ovet avattiin ja suljettiin, mitään en saanut maksaa itse ja joka paikkaan talutettiin käsikynkässä. Kyllä molempia huvitti, kun kyseinen etiketti meinasi aina välillä unohtua ja etenkin allekirjoittanut tälläiseen prinsessakohteluun tottumattomana oli aina innokkaasti rahapussi ojossa ja vallan "karkaamassa" autosta.