JANUARY

Taas on kertynyt kuvia ja kerrottavaa ties kuinka paljon. Tammikuu on yleensä mun mielestä kaikkein masentavin, pitkäveteisin ja tylsin kuukausi vuodesta, mutta nyt täytyy sanoa, ettei sitä ole hirveästi ehtinyt surkuttelemaan. Melkein joka viikonloppu on ollut jotain ohjelmaa, mutta mukaan on mahtunut myös ihan rentoilua, rauhallisia arki-iltoja ja pohdiskelua esimerkiksi muutaman päivän sisällä ohittuvaan vaihtarivuoden puoliväliin. 

Koulussa on parhaillaan lukukauden loppukokeet menossa ja tämä viikko onkin puolikas, sillä maanantai oli vapaa (Marthin Luther Kingin päivä) ja tiistaita lukuunottamatta koulusta pääsee jo lounaalle kotiin. Lukukauden ja jakson vaihtuminen ei kylläkään mun arjessa tule tämän viikon lyhyitä koulupäiviä lukuunottamatta näkymään, sillä tismalleen sama, päivittäin toistuva lukujärjestys jatkaa toistoaan kesäkuuhun saakka. Loppukokeista, niistä aineista joissa ne edes järjestetään, aijon suoriutua samalla tekniikalla kuin täällä opiskelusta muutenkin eli lukematta läpi ja hyvällä tuurilla muutaman uuden sanan saatan oppia. Saas nähdä miten suomalainen lukio lähtee syksyllä maistumaan. Tavallaan nautin itseni haastamisesta, jota täällä ei kyllä ole tapahtunut kuin satunnaisesti kielitaidon saralla, ja ihan positiivisin mielin oikeaa opiskelua odotan, mutta kyllä se tulee olemaan niin erilaista pitkästä aikaa. Urheilun suhteen menossa on siis koriskausi kiihkeimmillään, mikä osin selittää mun rauhalliset rötväysillat, kun muu porukka viettää parhaillaan kolme päivää viikosta yömyöhään saakka pelireissuilla ja muina päivinä sitten treeneissä. Toki olen pitänyt huolta myös omasta korisannostuksestani penkkiurheilun saralla ja käynyt kuvaamassa hostsiskoa ja katselemassa kojoottien, menoa kotona ja vieraissa, eli myös lähistön lukemattomia pikkukyliä on tullut koluttua. Jos suomi tuntuu olevan täynnä pikkuruisia kyläpahasia, niin mitä sitten tällä... Loputtomasti yhden koulun, kirkon, kahden huoltoaseman ja ehkä myllyn tai jonkun tehtaan ympärille rakentuneita komplekseja joen tai junanradan varressa, jotka kuitenkin kaikella ylpeydellä ovat sijoittaneet läpikulkureitille kyltit "tervetuloa" ja "tervemenoa" noin puolen kilometrin välein. 

Tanssiaiskuvat on räpsitty siis mun "koulututun" Quinceañera -juhlista, joihin sain kutsun parin tunnin varoitusajalla. Ei muutakun mekko niskaan ja tsekkaamaan mistä on kyse, sillä tietämykseni kyseisestä meksikolaisjuhlasta oli aika rajoittunut. Mercedes on siis puoliksi meksikolaisen kulttuurin edustaja (kuten aika roima osa väestöstä täällä) ja heidän perinteisiinsä kuuluu viettää tytön 15-vuotis syntymäpäiviä suvun ja ystävien kanssa hieman isommalla mittakaavalla. Juhlat ovat eräänlainen aikuistumisen merkki (ja tärkeä elämänetappi häiden rinnalla) ja ne järjestettiin upeasti Winter Wonderland -teemalla koristellussa juhlasalissa miltei parille sadalle vieraalle. Ohjelmaan kuului ruokailun (meksikolai-jenkkiläis-italialaista ja 11 eri kuppikakkumakua) ja DJ säestämän tanssin lisäksi kavereiden kanssa etukäteen treenattu saattokulkue koreografioineen, papin puhe sekä raamatun ja ristikaulakorun luovutus ja kenkienvaihto eli isä vaihtoi aikustumisen merkiksi tyttärensä ballerinatossut korkokenkiin ja tanssitti jonkun herkistelybiisin tahtiin. Oli jälleen tosi mielenkiintoinen ja ainutlaatuinen kokemus, ja tanssilattiapolitiikka seuratessa sai taas muistutuksen siitä, miten hullun siistiä jenkkien ulospäinsuuntautuneisuus ja heittäytymiskyky (ilman alkoholia) onkaan. Kuvasin meinaan ihan innolla videopätkiä todisteeksi, kun tanssilla hetkui sulassa sovussa aikuiset tanssiparit, mummot ja papat, parivuotiaat break dance -sankarit ja nuorisoporukka.

Laskettelua oli ohjelmassa pari viikkoa sitten, kun ihan yllättäen Paige ja kaverinsa Colton pyysivät mutkin mukaan (tää tuntui jotenkin tosi merkitykselliselle, koska tähän mennessä aloite hengailuun on aina pitänyt itse tehdä). Lähes kahden vuoden tauko on viimekerrasta (viimekausi jäi kokonaan välistä) ja alla oli pitkästä aikaa sukset, mutta hiukan turhankin nopeasti sai hommasta otteen ja muisti miksi aikanaan kamat vaihtui lautaan. Kivaa kuitenkin oli! Lumen ja rinteiden perässä ajettiin melkein 1,5h suuntaansa Bluewood -nimiseen paikkaan, jonka latteudesta mua oli kovasti varoteltu. Todellisuudessa paikka oli oikein riittävä ja monipuolinen etelä-suomen pikkunyppylöihin tottuneelle. Sukset mulle käytiin edellisenä päivänä vuokraamassa urheiluvälinekaupan omasta vuokraamosta (tällä säästi melkein puolet paikan päällä vallineisiin hintoihin), Paigen lainaama toppa-asu natsasi täydellisesti päälle, eikä kelikään ollut lämpötilaltaan hullumpi vaikka vähän märkää olikin. Ei muutakun siteet kiinni ja hissiin. Tai siis hissipenkkiin keikkumaan. Olisitte nähneet meikäläisen järkyttyneen ilmeen kun kolmepaikkainen tuolihissi kaappasi meidät kyytiin ja mulle selvisi, ettei näitten hisseissä mitään turvakaiteita tai jalkojen lepuutusorsia ole (en tosiaan tiedä muiden paikkojen käytännöistä). "Ai onks teillä joku tanko tässä? Eiks ihmiset jää jumiin? Miten sieltä muka pääsee pois? Ai pelkäät putoovas? Ei kannata, se on osavaltion laissa sakkojen ja vankeusrangaistuksen uhalla kielletty, hehheh." Näin mulle kerrottiin, enkä meinannut uskoa ennenkuin oikeasti näin hissijonon laidalle ripustetun kyltin. Eiköhän kielletä suomessakin hisseistä hyppääminen ja samalla myös autokolarit ja pyörällä kaatuminen? Järkytys numero kaksi oli nähdä metsän laidassa kasvavaan mäntyyn ripustettu havukranssi rusetteineen. Ai niin, teillä ei tosiaan myöskään tunneta turva-aitoja, jotka voisi olla ihan kannattava idea noihin kuvissakin näkyviin kohtuullisen jyrkkiin pudotuksiin, jotka näin kömpelön aloittelijan tai vaikka kokeneemmankin hallinnan menettäneen laskijan kohtalona... Vielä yksi, onneksi positiivinen yllätys odotti taukokahvilassa, joka perustui lyhyeen pizza-hodari-taco-linjastoon, välipalakiskaan, josta sai ostaa kipponuudeleita ja -puuroja, sekä pääosin ihmisten mukanaan tuomiin eväisiin. Hinnat 5-8$ (ihan hyvän kokonen annos, raaka-aineista en sitten mainitsekkaan) saivat jenkkioppaani järkyttyneeksi ja omiin eväisiin kehotettiin jo etukäteen. Omasta mielestäni ainoastaan vesipullo (4$) pääsi jo melkein suomen vastaavin hiihtokeskus- ja turistihintoihin, mutta sen kitkeryyden lievitti teen hinta "Oh sweetie.. it's free! Paper cup is 25 cents though." Matkareitistä on pakko sanoa vielä sen verran, että se, mitä tulen Washingtonista muistamaan, on osavaltion todella karu luonto. Näin aavikolla asustelevana ja sen lisäksi vain niukkalumisia risu-ruohikko-maisemia sekä jonkinlaista vuoristomaiseemaa nähneenä "evergreen state"a mainostavat rekisterikilvet ovat edelleen ihan vitsi. Tälläkin reissulla ajeltiin ties kuinka monen pikkukylän lävitse ja välillä todella tuli pohdittua, että noissakin taloissa joku asuu ja käy vielä varmaan jotain kouluakin, joka hyvällä tuurilla löytyy puolen tunnin matkan sisältä. Jos jollain vielä on sellainen kuva, että jenkeissä ihan kaikki kaupunkeja myöten olisi isompaa ja hienompaa, niin kerrottakoon vielä se, ettei mulla ollut palkin palkkia kenttää 30 km säteellä tuolta laskettelukeskuksesta.

VI

 1) Jenkkipitsapettymykseni tuli koulussakin puheeksi ja mainitsin, että itsetehty kyllä kelpaa. Kaveri oli kovin ihmeissään käsitteestä "itsetehty pitsa(taikina)" ja innoistuikin siitä lopulta niin paljon, että päädyin pitämään aiheesta ihan konkreettisen oppitunnin. Täällä on jo tottunut siihen, että varsinkin alussa vähintään puolet hengausehdotuksista on vain silkkaa small talkia, joten olin oikeasti hiukan yllättynyt, kun lopulta oikeasti päädyttiin pitsaa leipomaan. Viimeiset viikot on todistaneet, että voin tituleerata kuvassa virnuilevaa Paigea ekaksi "oikeaksi" jenkkikaverikseni - siis kyllä, vasta neljän ja puolen kuukauden jälkeen tunnen löytäneeni yhden paikallisen tyypin, jota voin tituleerata ystäväkseni. Kirjoittelin näistä ihmissuhdeasioista yksi päivä pitkähkön kriisipurkauksen luonnoksiin, mutta sinne se taitaa jäädäkin. Tajusin nimittäin heti seuraavana päivänä, että asiat on oikeastaan tosi mallillaan ja muutenkin stressi kavereiden "hankkimisesta" ihan turhaa, koska eihän kavereita hankita?! 2) Olkoot tämä "kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa" -havainnollistus jenkkien asekulttuurista... Kyseisiä mainoslipukoita tulee monta kertaa viikossa sanomalehden välissä. 3) Luokan priimuksena sain koetta koristamaan Hello Kitty -tarran... Kokeita jakaessaan opettaja ylpeänä kuulutti, että "parhaat pisteet meneekin sitten toiselle mantereelle", ja "joku on tainnut opiskella niinkuin kunnon oppilaat". Siinä vaiheessa en kehdannut korjata, etten muuten tasan tähän kokeeseen kerrannut, saati sitten ole tehnyt mitään muutakaan vapaa-ajalla tämän kurssin eteen... 4) Tässä yks ehdoton ruokaoutous, jolle pääsin pyörittelemään silmiäni heti ekalla viikolla tänne tullessani. Cheese string, eli revittävä mozzarellatikku on tuon ilmestyksen nimi ja niitä usein on tarjolla esimerkiksi koulun välipalalla. Vannoin etten tuohon ilmestykseen koske, nyt on meinaan menty liian pitkälle ruualla leikkimisellä. Kas kuinka kävikään, pienen rohkaistumisen jälkeen selvisi, että sehän on iha tavallista kevytmozzarellaa, eikä ollenkaan hassumpaa esimerkiksi pitsan päällä. Päällystettiin muuten Paigen kanssa leivottu pitsa muunmuassa tonnikalalla ja sekös jenkkejä ihmetytti. Tällä minä tai ilmeisesti kukaan muukaan ei ole törmännyt mereneläviä sisältävään pitsaan.

1) Tässä välissä puhelimen kuvat on hypänneet ajallisesti joulun ylitse, sillä jossain vaiheessa muisti oli pari viikkoa niin tukossa, ettei kamera toiminut ollenkaan... Tässä tosiaan meikäläisen tämänhetken "kotisali" ja vakkarivarusteet eli kaksi kerrosta vaatetta, joskus ihan lapasista lähtien ja tuo kaasupullosysteemi siis on lämmitin, joka sytytetään tolla toisella pienemmällä kaasupullosysteemillä aka liekinheittimellä. Nyt kun tähän askeettiseen itsepalvelumeininkiin ja yksinäiseen puhinaan on tottunut, niin lähinnä pelottaa miten sitä ikinä osaa palata yleiseen kuntokeskukseen, jossa pitäisi huomioida myös muut liikkujat esimerkiksi aikatauluissa ja laitevarauksissa. 2) Tästä paikasta oottekin nähneet jo varmaan miljoona kuvaa ja lisää on tulossa - nimittäin about kilometrin päässä on luonnonsuojelualueen keinolammet, joita jaksan ihastella päivästä toiseen. Isohkon lammen halkaisee tie, jota koristaa varoituskyltit "tietä ylittävistä villieläimistä" ja lintuparven kaakatus kaikuu melkein meille kotiin asti. 3) Tässä siis vielä vähän kuvitusta mun synttärilahjoista eli omalla nimellä varustettu maailman magein kolitsitakki ja Weird Washington -kirja. Tuosta takista olisi siis tarkoitus tehdä köyhän miehen letterman jacket, mikäli sen kirjaimen ansaitsen yleisurheilujoukkueesta. En viitsinyt sijoittaa 400$ aitoon nahkatakkiin, johon siis keräillään koulun urheilujoukkueista, klubeista ja muista saavutuksista ansaittuja merkkejä. Hanford Story ei kuulu kategoriaan synttärilahjat, vaan kyseessä on muistoksi saamani lasten puuhakirja, joka kertoo paikallisesta ydinvoima-alueesta ja sen historiasta käsittämättömän sankarillisella ja positiivisella asenteella...  Mikäli käsitin oikein, on kyseinen alue rakennettu alunperin Japaniin toisessa maailmansodassa pudotettujen ydinpommien kasaamista varten. 4) Jenkkien pukeutumiskulttuuriin adaptoituminen on ollut varmaan se kaikkein helpoin juttu mulle - ai että miten loistavaa onkaan, kun tälläsessä ylimukavassa legginssi-kouluhuppari-pipo-yhdistelmässä sulautuu kivasti joukkoon missä tahansa! Kyseinen kuva on napattu leffateatterissa, kun käytiin katsomassa melkein kolmetuntinen Interstellar. Oon tsempannut ihan hurjasti leffojen katsomisen suhteen, sillä yleensä keskittyminen herpaantuu ekan puolen tunnin aikana, jollei leffa koukuta kunnolla. Täällä on katellut muutaman kotona käynyt nyt kolme kertaa ihan leffateatterissa (viimeksi eilen uutuus American Sniper), ja jopa nauttinut! Myöskään 5-10$ hinnat ei nosta teatteriin menemisen kynnystä niin korkealle, sillä ainakin mulle suomen 13€ on jo kipurajan yläpuolella, vaikka tunnelma erilainen onkin. 

 1) Uutta vuotta vietettiin yhessä toisen suomalaisvaihtarin Anniinan luona ja oli kyllä ihan huippua! Kruunattiin vuoden vika päivä suuntaamalla Tri-City Court Clubin allasosastolle ja saunaan. En odottanut saunalta kovin kummia ja oli superpositiivinen yllätys, kun siellä ihan oikeasti tuli kuuma, vaikka löylyn heittämisestä ei tietty ollut puhettakaan. Oli ihan outoa olla pitkästä aikaa  hiljaisuudessa jossain yleisessä tilassa, kun alalauteilla kärvistelleet körmyniskabodarit saivat suustaan vain hiljaisia ähkäisyjä ja tervehdykset tavanomaisesta small talkista poiketen. Tai eihän me siis hiljaa oltu, vaan kälätettiin ja nautiskeltiin ylälauteilla keräten oudoksuvia katseita kuumuuden lamauttamilta jenkeiltä. Illalliseksi "salaattitacoja" papujauhelihatäytteellä ja muun muassa itsetehtyä avokadosalsaa (olin ihan hämmentynyt, kun sain pitkästä aikaa jonkun toisen alusta asti valmistamaa ruokaa) ja naposteltavana dippitarjotin ruissipseineen kaikkineen. Aamupalalle Anniina sponssasi mulle Elovenan täysjyväpuuron ja jestas että oli herkkua sekin. 2) Vasta vuoden vaihtuessa näin ensimmäiset raketit, sen verran oli yllätyksellisen pientä tämä jenkkien juhlinta. Raketit kuuluu täällä enemmän itsenäisyyspäivän juhlintaan ja itseasiassa olivat tuolla alueella uutena vuotena kokonaan kielletty. Kuivuudesta johtuneesta kiellosta huolimatta jotkut "kriminaalit" niitä innostu kuitenkin ampumaan. 3) Aamupäivällä talo täyttyi 7-vuotiaan synttärien juhlijoista ja pihaan parkeerasi vaunu täynnä pelikonsoleita. Innostuttiin mekin sitten Mariota ja jotain tanssihetkutuspeliä pelaamaan lasten kanssa. Aika kätevä tapa hoitaa synttärijärjestelyt, eikö? 4) Mulla ei pahemmin kotipuolessa, kuin hostienkaan suvussa ole lapsia, joten oli kivaa vaihtelua päästä Anniinan hostsisarusten kanssa pelailemaan. Yökyläilyn aikana tuli otettua pelattua aikas monta matsia tuota adjektiivimätsäyspeliä, joka todettiin oikein hyväksi harjoitukseksi lapsukaisten lisäksi myös vaihtarien kielitaidolle.

 1) Täällä päivä on pidentynyt päivä jo ihan selvästi, ja useinmiten puoli viiden jälkeen kun suuntaan koulusta kotiin, on vielä ihan hyvin valoa ja tällaisia upeita auringonlaskuilmiöitä. Myös aamulla saa jo välillä nauttia auringon varoivaisesta paisteesta. Lyhimmillään aurinko nousi ja laski juuri sellaisiin aikoihin, että sekä aamulla, että iltapäivällä oli hämärää kävelymatkalla. Ero suomen lyhimpään päivään on kuitenkin laskujeni mukaan yli tunnin, eikä täällä missään vaiheessa kerennyt tulla pahempaa kaamosväsymystä. 2) Minä, maailman epänaisellisin ihonkosteuttaja, joka olen vältellyt kaikkia vartalovoiteita (lukuunottamatta apteekin paksuinta allergiaystävällistä perusvoidetta ja vauvaöljyä) niiden tuoman kamalan kirvelyn ja tahmaisen olon vuoksi, olen päätynyt levittelemään tälläistä tököttiä hipiälleni. Siinä vaiheessa, kun iho alkaa kirvellen kuorimaan itse itseään pois, oli pakko alkaa ottamaan tavaksi se painajaismainen rasvausoperaatio. Anniina tyrkkäsi testattavaksi tätä jokatytön unelmatahnaa, jota olin tiukasti kieltäytynyt ikinä käyttämästä, ja pakotti meikäläisen muuttamaan mielipidettään. Uhkarohkeasti läträsin koko kropan mansikoiden ja shamppanjan tuoksuista tököttiä täyteen punottavaa ihoa odotellen, mutta kappas kuinka kävikään. Tuoksu ei oikeastaan ollutkaan niin kamalan öklö kuin kuvittelin, tahmaisuusvaihetta ei oikeastaan ollutkaan ja ihokin on parempaan suuntaan. No, kyllähän siinä pitääkin olla eroa, kun kyseinen puteli maailmanlaajuisesti hehkutetulta kosmetiikkajätiltä seppälän alelaarin sijaan... Eli hiphei äiti, mä oon nyt kovasti tsempannut tän ihonkosteutuksen suhteen (eli toivottavasti ei enää koskaan palata siihen parinvuoden takaiseen tyttären pakkorasvaukseen) ja hiphei "basic white girl" klubi, nyt on sitten kertaheitolla VS:n lisäksi myös taustalla näkyvät Bath&BodyWorksin tuotteita käytössä... 3) Kaikkea muuta oon nyt löytänyt kaupoista Vaasan Oy:n hapankorpuista ruisjauhoihin ja rahkallekin on löytynyt korvike tietystä jugurttimerkistä, mutta ainut mikä puuttuu on kunnon ruisleipä. Jenkit aina riemastuu, että hei kyllä meiltä ruisleipää saa, kato tällästä ja osoittaa jotain kuvassa esiintyvän kaltaista pullamössöä. Kiitos, mutta ei kiitos, sitä kunnon hampaita koettelevaa ruisleipää joutuu nyt odottamaan suomeen asti ja pakkasen reissumiesvarastotkin hupenee jossain vaiheessa. Kuva on siis otettu paikallisen ruokalehden "ruishamppari"ohjeesta. 4) Heh, mitenniin meillä on kohtuullisen yhteisöllinen pikkukoulu... Eräänä perjantaina jäin koulun salille treenailemaan poikkeuksellisesti kaikessa hiljaisuudessa, sillä viereisessä huoneessa treenaavan painijoukkueen treenit oli peruttu ja koripalloilijat pelireissulla. Jossain vaiheessa tuttu siivoojatäti tuli huikkaamaan, että hän lähtee nyt viikonlopun viettoon, tiedänhän mistä sammuttaa salin valaistus. Nyökyttelin ja toivotin hyvät viikonloput. Treenin päätteeksi pukuhuoneen lokerolle matkalla tajusin, että taidan tosiaan olla viikon viimeinen ihmissielu koululla, sillä kaikki valot oli sammutettu lukuunottamatta aulaa. Puhelimen valossa sitten söin välipalani, vaihdoin vaatteet ja keräsin kamani, sillä valojen kontrolloimiseen olisi tarvittu avaimet.

1) Etelä-Washingtonin talvi, sinä hämmennät minua. Kyseinen keväänvihreä mehikasvi löytyi puoliksi jäätyneen järven rannalta yöpakkasia seuranneena päivänä. Instagramin kautta oon päässyt nauttimaan parhaat palat suomen talvesta, eli nähnyt kuvia vain niistä näteimmistä lumipeitepäivistä. Sillon aina aika kultaa muistot ja hetken kaipaa kunnon talvea, mutta vain noina harvinaisina hetkinä. Toistaiseksi nollan ja plus kymmenen asteen välillä seilaava kuiva tennarikeli on ollut tosi mieluista vaihtelua loskassa rämpimiseen ja reidet tunnottomiksi puuduttaville pakkasille. 2) Eräänä päivänä koulun jälkeen meitä kerääntyi salille kirjaimellisesti aika kaikenkarvainen porukka. Oli laukussa kulkevaa lemmikkihauvaa, mankkua pöllytteleviä (wannabe)voimailijoita ja esimerkiksi huippusosiaalinen ja utelias saliuransa aloittelija, joka halusi tarkan selostuksen ja yksityisopetusta jokaisesta liikeestä mitä kukakin suoritti. Mutta tässä taas ero! Kuinka moni suomessa kysyy rehdisti apua kanssatreenajalta,joka kaikenlisäksi vastaa ja opastaa kesken oman treenin? 3) Keskiviikkoiltana kokoonnuttiin aluevalvojan tapaamiseen tanskalaisvaihtarin kotiin ja tuotiin jokainen mukanamme jotain oman kulttuurin ruokaa. Lopulta pöydässä oli thaimakkaraa, lihapullia, karjalanpiirakoita ja runebergin torttuja, kermaista peruna-pekonikeittoa, riisiä monella eri tapaa valmistettuna, omenapiirakkaa, korealaisittain maustettua jauhelihaa, KFC:n uppopaistettuja kanankoipia ja vaikka mitä muuta. 4) Kyllä mä aika maaseudulla täällä elelen takapihapossujen ja -heppojen kanssa, vaikka kolmoiskaupunkien ydinkeskustaan ei ole kuin vartin matka ja kylää halkoo tärkeä highway. Kävelyteillä näkee usein kakkakasoja, mutta vasta viime viikolla bongasin ensimmäisen kerran jonkun niitä pitkin ratsastamasta. Kieltäydyin häpeämästä turistireaktiotani "täst on pakko saada kuva" ja ryntäsin tien toiselle laidalle nappaamaan todistetta siitä, kuinka cowboy kopsutteli heposellaan, koira perässä jolkottaen, Shellin pihaan ja parkkeerasi pollensa kiinni tuohon bensan hintaa julistavaan torniin. Että jos meikäläinen pikkuserkkujen kanssa ajaa traktorilla paikalliselle Shellille juoruamaan ja kahvittelemaan niin täällä sitten mennään hepalla, stetson päässä keikkuen. Kertooko tää jotain siitä, ettei maailmassa taida olla liian pientä kylää tälle huoltoasemaketjulle?

SEVENTEEN

Juuri ja juuri edellisvuoden puolella kerkesin taas vanheta vuoden ja mittariin pamahti viralliset 17 vuotta. Kyseessähän on se turhista turhin vuosiluku, joka tietää vain kalliimpia aikuisten hintoja useimpissa tikettejä ostaessa ja malttamattoman lähtölaskennan alkamista seuraavan vuoden juhlia kohden, vai mites se meneekään? Aluksi oli tarkoitus juhlistaa synttäreitä trampoliiniparkissa, tämän ikäiselle tyypilliseen tapaan. Koska eikös sitä vaihto-oppilaana pitänyt kaikkea erilaista kokeilla? Ja viimeistä kertaa sen ikäkin olisi selittänyt, sillä nyt täytyy ilmeisesti alkaa valmistautumaan siihen aikuisuuden, tai ainakin täysi-ikäisyyden, painavaan taakkaan, joka vuoden(!) päässä odottelee.  

Kaikista uhkailuista huolimatta synttäripäiväni päädyttiin tuttuun ja turvalliseen tapaan aikatauluttamaan eri päiväykselle. Lopulta suunnitelmatkin vaihdettiin hiukan fiinimpään ja päädyttiin koko suvun kanssa illallistamaan valitsemaani paikkaan. Huippuhyvä seura viimeisteltiin kaappaamalla mukaan "kakkossuvun" lisäksi myös toinen suomalaisvahvistus eli (kohtalontoverini ja vaihtarisisareni) Anniina. Ei muuten ollut ihan helpoin tehtävä löytää ruokapaikka koko porukan mieltymyksiin, joka täytti myös omat kriteerini eli 1) ei burgereita, pizzaa, pastaa (tai muutakaan pakasteesta pannulle -tyylistä rossomeininkiä) 2) käsienpesumahdollisuus ja istumapaikat. Määränpääksi, valikoitui japanilainen ketjuravintola Fujiyama, jossa kokit paistoivat ruuat pöydissä showmeiningillä. Fantasioin jo etukäteen ruokalistalta bongatusta, täällä erittäin harvinaisesta lohesta ja sitä myöskin sain - siis yhtenä niistä monista annoksista, jotka jaettiin seurueen kesken. Ruoka näytti maistuvan muillekkin kuin minulle, eli valinta oli ilmeisimmin oikein hyvä pienestä odottelusta huolimatta. Ravintolasta jatkettiin vielä isovanhempien luokse jäätelökakulle (en edes muista millon mun synttäreillä on viimeksi tarjottu kakkua) ja avamaan synttäripaketit (mua lellitään täällä kovaa vauhtia aivan piloille). Paketeista paljastui taas vaikka ja mitä kivaa korusta collegetakkiin ja lahjakorteista seikkailuoppaisiin (sain siis Weird Washington nimisen kirjan, joka lupaa paljastaa osavaltion oudoimmat ja mageimmat faktat). Kiitos hurjasti jälleen lahjojille! Noiden pakettien jälkeen oli kyllä hyvä huokaista, että onneksi sekä joulua, että synttäreitä tarvii viettää vain kerran vuodessa. Ja vain kerran vaihtovuodessa. Varsinkin, kun omaisuudella on melko tiukat aika- ja määrärajansa. 

ps. Jos tästä 10 tunnin aikaerosta pitää jotain kivaa sanoa, niin se kuinka juhlapäivät pitenevät 34 tuntiin. Tässä viimeaikoina onkin tullut vietettyä joulu, synttärit ja vuoden vaihtuminen kummallakin aikavyöhykkeellä ja täällä käytännön syistä vielä useammalle päivänä jaettuna.