LAST WEEKS

Niin ne vaan hujahti viimeiset viikot High Schoolissa, Burbankissa, vaihto-oppilaana... Viimeisistä viikoista tuli kyllä otettua kaikki irti. Nautiskelin ihan täpöllä ennätyshelteistä ja seurasin kuinka mittari paukkui aina jonnekin 36 asteen tienoille parhaimpina päivinä. Mulle tuollaisetkin lukemat on tosiaan parhaita päiviä ja voin rehellisesti sanoa nauttivani, vaikka kyllä ymmärrän varsin hyvin ettei ne kaikille tunnu enää hyvältä. Tänne tullessa pahoittelimme yhteen ääneen, etten pääse kokemaan aavikkoalueen paahtavaa yli kolmenkympin kesää sen alkaessa yleensä vasta heinäkuussa, mutta kas kuinka kävikään. Sain mitä halusin ja pahoittelinkin vitsikkäästi kaikille hämmästelijöille ja tuskastelijoille, että sori tää on tämmönen vika bucketlist-must see-juttu, ihan kohta helpottaa, kun otan osan lämmöstä mukaan suomeen. Paikallinen säätiedotus seisoo teoriani takana, sillä lähtöpäivänäni lämpötilat näyttivät laskeneen 28 tasolle ainakin viikoksi, mutta Suomalaiset ennusteet eivät ilmeisesti ole vielä perillä tulevasta helleaallosta... 

Mitä mä oikein puuhasin viimeiset viikot? Oli kiistämättä vaihtarivuoden kiireisintä tai ainakin ohjelmantäyteisintä aikaa ja piti itsekin selailla kuvia taaksepäin. No, ensinnäkin mä tosiaan köllöttelin auringossa, imin täysillä sitä energiaa, tartutin pintaan aika hyvän brunan ja paransin ihoni. Edellisten kombo ei johtanut missään vaiheessa palamiseen, vaikka aurinkorasvaläträys jäi loppuaikoina muutamaan kertaan. Tämäkös vasta ihmetytti, sillä omaan aika tyyppillisen skandinaavi-lakana-ihon, jota saa kyllä suojella, sai kommentteja väristä jopa paikallisilta. Veikkaan vahvasti, että rusketuksen tarttumisella on tekemistä Hawajin reissun ja siellä tapahtuneen aurinkorasvaäksidentin kanssa, ja vaikka kaikin keinoin ja lämpimimmin suosituksin kehotan kaikkia välttämään pientäkin palamista, taisi se tällä kertaa toimia jollainlailla suojana kevään ja alkukesän polttavia säteitä vastaan. 

Joella vietetyn veneilypäivän, ratsastusretken, paikallisen Badger Mountain hikingin (hei c'moon antakaa anteeks, tälle ei vaan oo järkevää suomenkielistä vastinetta), kirkon nuorteniltaan osallistumisen, monen ihan huippuloistavaksi todistetun ruokapaikan ja ravintolan sekä postinkortinomaisten auringonlaskukuvien räpsimisen myötä pääsin tässä viimeisten viikkojen aikana vihdoin yliviivaamaan varmaan jäljellä olleen puolikkaan bucket list -jutuistani. Vielä viimeistenkin viikkojen aikana tutustuin uusiin ihan mielettömän inspiroiviin ihmisiin ja sekös se on mulle se homman suola ollut koko vuodessa ja elämässä ylipäätänsäkin. 

Graduation eli valmistumisseremoniat sijoittuivat viimeviikon perjantaille ja sitä edeltävä viikko olikin yhtä kaudenpäättäjäistä ja stipendienjakotilaisuutta. Itse seremoniaan en osallistunut muuta kuin yleisön joukossa. Tähän olisi saattanut olla mahdollisuus, mutta alusta asti olin sitä mieltä, etten sitä kokemusta välttämättä tarvitse, sillä sen arvo olisi "oikeille" valmistujille aivan eri kuin minulle. Parin vuoden päästä sitten painetaan päähän se suomalainen merimiesversio valmistujaislakista ja juhlistetaan. En kuitenkaan missään nimessä tuomitse ketään vaihtarien osallistumista seremoniaan tai halua pukea perinteinen kaapu ja hattu, saati vähättele kokemuksen arvoa  - itsellä siihen ei vain ollut erityistä hinkua. Itse seremonia oli kyllä hyvinkin vapaamuotoinen ja osoitti loistavasti tätä jenkkien asennetta olla vapaa maa, hyvässä ja pahassa. Mekkoja, hyvin kasuaaleja sellaisia, oli vain muutamalla ja niin näyttämölle kuin yleisöönkin marssittiin varvastossuissa tai samoissa lenkkareissa kuin yleisurheilutreeneihin. Pääsin kokemaan kahdet erilaiset valmistujaisjuhlat, joista toiset olivat vain pienimuotoinen vastaanotto piknik-tyylisen ruuan ympärillä ja toiset sitten vähän isomassa kaavassa. Oli pomppulinnaa nyrkkeilykypärineen ja pehmonuijineen, kattausta koko kylälle ja juhlahumua koko seuraavan päivän ajan. Eikö olekin aika siistä, että täällä voi ihan mainiosti juhlia 18-vuotiaana valmistumistaan koko naapuruston, kaveriporukan ja sukulaisten voimin pomppulinnassa? 

Kirjoitan tätä tosiaan lentokoneessa matkalla kohti Washington D.C.tä (ja julkaisen seuraavan wifin äärellä), joka on jenkkivuoteni viimeinen stoppi. Vaikka paikalle keräännytäänkin vaihtariporukalla loppuorientaation merkeissä, lasken vaihtarivuoteni olevan ohi sen myötä, kun aikaisin aamulla vilkutin heipat ja halasin vikat halit Pascon kentällä. Jenkkien pääkaupunkia lähden tutkimaan jo ihan matkailijastatuksessa, uteliain mielin, sillä kyseessä ei ole mun kohdalla ainakaan mikään pakko vaan huippusiisti mahdollisuus ja tietynlainen miniloma. Todennäköisesti kirjoitan vielä jonkinlaista erillistä jälkipohdintaa, mutta sen verran voin avata, että fiilis on kyllä kieltämättä yhdellä sanalla kuvaten katkeransuloinen. Vaikka hostperheen kanssa on sujunut kaikin puolin mallikkaasti (ja olen heille tietysti loputtoman kiitollinen koko sukua myöden), on kuitenkin huojentavaa ja niin hyvä mieli palata oman "lauman" pariin, omaan kotiin, omalle jääkaapille, omaan saunaan... Niin sanotusti muiden armoilla oleminen ja nurkissa asuminen on ollut juuri se mikä on varmasti eniten opettanut, mutta ollut mulle henkilökohtaisesti myös kaikkein vaikeinta vaikeinta. On tullut todellakin opittua käytännön kautta se, miten tärkeää on se, millaisilla ihmisillä ja energialla ympäröi itsensä. Mulla ei varsinaisesti ollut missään vaiheessa yksinäistä, mutta yhtäkään syvempää ystävyyssuhdetta ei syntynyt ja monesti valitsenkin pakonomaiselta tuntuvan hengauksen sijaan yksinolon. Kavereiden tai kenenkään tiettyjen tärkeiden ihmisen sijaan puhun mielummin "connection"seista eli kaikista niistä pienimmistäkin kohtaamisista, hetkistä erilaisten ihmisten kanssa, joka ikisestä keskustelunpätkästä, kuulumisten vaihdosta, avunannosta, ajatusten vaihdosta... Niistä koostuu se palapeli, joka on opettanut mulle ihmissuhteista, persoonista ja elämästä enemmän kuin mikään muu tähän pieneen ikääni mennessä ja inspiroinut todella vahvasti.

Hyvästit hostperheen kanssa eivät olleet vaikeat edes nimeksikään, ja kaikin puolin positiivisin ja avoimin mielin vilkuteltiin vikat moikat. Sama kuin Suomesta lähtiessä - kyllä ne hyvästit oli oikeasti jo jätetty pikkuhiljaa ajan lähdön lähestyessä. Tällä kertaa tosin erona se, ettei tiedä palaako takaisin, jos palaa niin milloin palaa ja tavoittaako niitä vuoden elämässäsi olleita ihmisiä enää koskaan? Vähitellen vuoden loppua kohden aloin kasvaa päivä päivältä varmemmaksi lähtöön, prosessoin paljon kokemuksien tuomaa informaatiota ja huomasin, että olen pikkuhiljaa saanut sen mitä hainkin ja tyytyväinen kokemukseen. Hostäidin sanoin; aika kääntää sivua ja jatkaa tällä kertyneellä innolla, inspiraatiolla, tiedoilla ja taidoilla kohti uusia seikkailuja. 

Kaikkein eniten olen ehdottomasti ikävöinyt ihmisiä ja luovan toteuttamisen vapautta eli sitä oman elämänsä herruutta, mitä olen kiitollisena tottunut nauttimaan. Suhteet läheisiin on oikeastaan ainut asia, joka vetää mua takaisin Suomeen, sillä kaiken muun löydän ja järjestän kyllä näköjään ympärilleni ihan missäpäin maailmaa tahansa. Nautin ja olen kokoajan nauttinut ihan hurjasti nimeomaan ulkomailla ja "maailmalla" asumisesta, maisemien vaihtelusta ja valehtelematta myös leudommasta ja valoisammasta ilmastosta. Sitä tulee eniten ikävä. Ehkä ei Yhdysvallat maana ja kulttuurina sen erityisemmin (vaikka heidän kulttuuristaan löytyy kaikkien muiden tapaan paljon hyvää ja upeaa jota poimin mukaani), mutta yleisesti se niin kutsuttu "maailmankansalaisuus" on ollut mulle olennaisin ja viehättävin juttu. Sitä tulen siis edustamaan tulevaisuudessa vielä vahvemmin. Se palo, millä matkaan lähdin, on saanut vain lisää voimaa liekkeihinsä - tämä ei jää tähän.

SEATTLE

Heti sijoitustietoni syyskuun ensimmäinen päivä kuultuani aloin suunnittelemaan reissua Seattleen. Kyseinen kaupunki linkitettynä Greyn Anatomian sateisiin kulisseihin ja Starbucksiin oli oikeastaan ainut edes hiukan todenmukainen osa mielikuvaani Washingtonista. Nyt, vaihtarivuoteni viimeisillä viikoilla, päästiin toteuttamaan mun toive ja vierailemaan Seattlessa. Olisihan se nyt vähän jo koomistakin matkustaa 24h maailman toiselle laidalle ja asua vuosi Washingtonissa käymättä kuitenkaan Seattlessa. Odotukset reissua kohden oli nousseet sitä mukaan, kun tutut siellä vierailivat ja jakoivat suosituksiaan. Ensisilmäyksellä tosirakkaudekseni osoittaunut Portland jäi monen listalla kakkoseksi, tai ainakin kaupunkeja kuvailtiin hyvin hyvin samantyylisiksi - pohjoislännen rannikon musiikkikulttuurin ja kahviherruuden ikuiset kilpasisarukset. 

Memorial Weekendinä toukokuun viimeisenä viikonloppuna suunnattiin ensin perjantaina Cle Elumiin yleisurheilun aluekisoja varten ja sitten siitä jatkettiin hotellinyön jälkeen 4,5 h tunnista jäljelle jäänyt tunnin matka Seattleen. Vaikka sitä mukamas oli telkkarissa nähnyt, niin kyllä se Seattlea ympäröivä sademetsä yllätti. Itse kaupunki tunnetaan sateisuudestaan, eikä se ole vain myytti, sillä koko lahden rannikkoalue on periaatteessa lauhkean vyöhykkeen sademetsää. Oikeastaan ympäri vuoden ja päivästä toiseen taivaalta satava tihku on kasvattanut alueelle ihan mielettömän tiheät, vihreät ja sammaleiset metsät, just semmoset kun Twilightissa. Seattlessa meitä odotti ohjelmantäyteinen päivä, sillä aikaa itse kaupungin kiertelyyn oli varattu vain kuluva lauantaipäivä. City Passien ohjastamana kiersimme nähtävyyksiä ja päivään mahtuikin yhtä kohdetta lukuunottamatta kaikki yhdeksän päivää voimassa olleet kohteet. Ja tietysti koettiin myös se kuuluisa tihkusade, joka oli kirjaimellisesti tihkua - ei oikeastaan kastele tai häiritse, mutta tuntuu paksuna kosteutena ja näkyy kameran näytölle laskeutuessaan. Ensin siis monoraililla Space Needleen, Chihuly Glass Gardeniin, sitten satamaan, ihkaensimmäisen Starbucksin kahvilan bongaus, Pike's Place Marketin läpi lounaalle ja sieltä akvaarioon. Akvaariossa oli vaikka ja mitä nähtävää (kalojen paijausaltaista ja preparoiduista mustekaloista lähtien) edellisten kohteiden tapaan, mutta väsymys ja nähtävyysähky alkoi hiukka jo antaa merkkejään. Lyhyen visiitin jälkeen suunta viereiseen maailmanpyörään, jossa pari kierrosta kuvia ja kerrassaan mahtavalta tuntunut istuma-asento. Sen jälkeen oli hetki aikaa kulutettavaksi, ennenkuin startattiin tunnin mittaiselle risteilylle, jossa kuultiin faktoja ja päästiin katselemaan kaupungin siluettia taas hiukan uudesta kulmasta, viimeaikoina paljon julkisuudessa olleita Shellin öljytankkeireita unohtamatta. Sieltä jälleen suunta parin mutkan kautta Space Needlelle ja reilu tunnin odottelun jälkeen päästiin uudelleen ylös - tälläkertaa pimeän aikaan kun kaupungin valot olivat kauneimmillaan. Reilu 12h kierroksen jälkeen päästii takaisin hotellille. Aamulla startattiin jälleen auto, kohti aamupalaa perijenkkiläisessä dinerissa ja siitä sitten outlettiin tuhlailemaan viimeisiä dollarinroposia ja hankimaan taas pikkuisen lisää pakattavaa. Dinerin palvikinkut, kananmunat ja kaksi tuplapaksua megasiivua "ruis"frenchtoasteja helposti mahaan uponneena pursusin energiaa ja villiintyneenä lompakko levällään kirmasin ympäri myymälöitä. Ne, jotka tietävät tarkkuudestani rahankäytön suhteen tai ainakin hoikahkosta olomuodostani, saattoivat kyseenalaistaa edellisen lauseen, mutta ei ollut sarkasmia. Hyvä ruoka ja tarjoushaukkailu ovat intohimoni ja kyllä mua hemmoteltiin. Kerrankin outletissa oli oikeasti outlethinnat ja kunnon tarjouksia (osta yksi mikä tahansa tuote, saat kolme kaupanpäälle) valikoimasta liikaa karsimatta niin meinasihan siinä aika loppua väkisin kesken. 

Saavuttiin takasin kotiin jo hyvissä ajoin sunnuntaina hostäidin opiskelujen takia eli jälleen varsin lyhyt ja ytimekäs visiitti. Näihin alkaa jo tottua (Portland, San Fransisco) ja on oppinut hyödytämään vähäisen ajan tehokkaasti, vaikka mieluusti kyllä haistelisin tunnelmaa ja tutustuisin etenkin noihin paikkoihin hitusen väljemmällä aikataululla. No, aina hyvä syy palata takaisin tutkimaan lisää alkupalan jälkeen. 

Koitin tälläkertaa oikein yrittämällä yrittää lyhyempää tekstiä ja taisin jotenkuten onnistuakin. Antaa kuvien puhua puolestaan, mä tiivistän enää että kiinnostava ja ehdottomasti näkemisen arvoinen kaupunki, mutta ei tosiaan yltänyt Portlandin lukemiin.