"Miten siellä menee? Voin edelleen vastata rehellisesti, että kaikenkaikkiaan hyvin. Se ei kuitenkaan tarkoita helppoa, huoletonta tai yksinkertaista, varsinkaan paljon asioita pohdiskelevalle ja ruotivalle tyypille. Joulu ja talviloma kokonaisuudessaan oli rentouttavaa ja kivaa hölläilyä, nautin aikatauluttomuudesta ja keskityin ihan vain olemiseen. Mutta heti, kun arki alkoi maanantaina, lävähti pitkään pään sopukoissa hautuneet ajatukset esiin. Diagnosoin itselleni jonkinlaisen puolivälin kriisin. Mun vaihtovuodesta on toistaiseksi jäljellä vielä suurin osa, mutta parin viikon sisällä ylittyy puolivälin rajapyykki. Keväälle on tiedossa paljon huikeita reissuja, yleisurheilukausi ja ties mitä kaikkea ohjelmaa - jäljellä olevat kuukaudet tulevat siis kulumaan ihan hurjaa vauhtia. Kotiinpaluu tuntuu ihanalta idealta, mutta yhtä ihanaa on, ettei sen aika ole vielä. Musta nimittäin tuntuu, että en ole saanut tästä kokemuksesta vielä läheskään kaikkea irti.
Myönsin itselleni, että ajankulu ja se mitä vielä haluan kokea, on se mikä ahdistaa. Kyllä, mä oon hiukan pettynyt, vaikka mitään odotuksia ei pitänyt olla. Pari päivää myllersin tässä tuskassa, kunnes tuntui sopivalta alkaa taas ajattelemaan fiksusti. Se helpotti, kuten yleensäkin. Siis käyttäytyä päinvastoin sitä analyyttistä ja viisasta minää, antaa kaikkien tunteiden purkautua ja sitten tarttua asioihin tuon dominoivan, fiksumman minän, näkövinkkelistä.
Se looginen puoli minusta osaa suhtautua asioihin järkevästi, priorisoida ajatukset ja puuttua (vain) niihin asioihin, joihin voi vaikuttaa. Ja tämän postauksen kirjoittamalla selventää perustellen nämä kriisinaiheet ja niiden ratkaisut myös itselleen. Tajusin tuon purkauksen aikana, että se kriisin laukaiseva ajatus on, että ketä mä tulen täältä ikävöimään viiden kuukauden kuluttua? Entä jääkö kukaan ikävöimään mua? No, hostperheessä ja -suvussa on ihan loistavia tyyppejä, mutta entäs ne kaverit? Ystävyyssuhteiden rakentaminen on ihan älyttömän rankkaa ja vaikeaa. Oon aina ollut sitä mieltä, että ystäviä ei voi väkisin tehdä, varsinkin kun raa'asti sanottuna täällä sulle annetaan käytännössä x määrä ihmisiä (mun tapauksessa noin 300 suunnilleen samanikäistä) ja sitten käsketään valitsemaan joukosa ne, kenestä tehdään napsauttamalla sun parhaita kavereita. Tästä aiheesta se fiksu minä on kokoajan muistuttanut (sekä muille, että itselleen) että miksi stressata tai tuntea jonkinlaista syyllisyyttä? Siksikö, kun kaikki muut tuntuu saaneen hirmuhyviä kavereita ainakin sosiaalisen median antaman kuvan perusteella vai siksi, että tottakai se nyt vaan kuuluu vaihtovuoteen, että saa uusia, korvaamattomia ystäviä? Ensinnäkin miksi ihmeessä yleistää käsite vaihtovuosi, kun se kerran on täysin yksilöllinen kokemus. Toiseksi, päivitätkö yleensä instafeedillesi elämän huippuhetkiä tai otatko edes suurimman osan kuvistasi niistä hetkistä, kun jotain erityisempää tapahtuu? Myönnän, ja myönnän tietäväni myös monen muun tekevän niin. Kolmanneksi, mun tavoite oli tänne tulemalla oppia kulttuuria ja kieltä, mitään muita odotuksia tai toiveita varoin tekemästä. Viihdyn loistavasti myös yksin, olen ihmistyyppiä, joka päästää sosiaalisuudestaan huolimatta oikeasti lähelle vain harvat ja kaikenlisäksi tiedostan varsin hyvin tämän kaiken. Tämän keskustelun itseni kanssa käytyäni, päätin lopettaa stressaamisen. Mulla on täällä seuraa halutessani, apua pyytämällä ja on suurimman osan ajasta hostsisko seurana niin omassa huoneessa kuin lomareissuillakin. Se varmasti vaikuttaa siihen, ettei samanlailla ole tarvetta tai voimiakaan väkisin kaveerata ihmisten kanssa, jos ei vaan tunnu klikkaavan.
Pääosin täällä tapaamani nuoret ovat hyvin erilaisia ajatusmaailmaltaan, eli syvempää yhteyttä on erittäin hankala tuntea kenenkään kanssa. Kyllähän sitä aina leffaa katsoo tai nimeomaan "hengaa", mutta ystäväksi kutsuminen vaati mielestäni jotain muutakin. Mulla on täällä laskemalla laskettuna muodostunut yksi hiukan jo small talkia syvempi kaverisuhde, mutta sitä arvostan entistäkin enemmän. Kaikkien "hengataan jokupäivä" -muodollisuuksien joukossa se tuntui ihan erityisen kivalle, kun joku ekan kerran piti lupauksensa ja jatkossakin on ollut yhteydessä.
Tähän mennessä kaikki alotteet on aina täytynyt itse tehdä ja olen painiskellut sen faktan kanssa, ettei mua vielä koskaan ole pyydetty mihinkään. Sen saa ajatuksissa paisutettua aika painavaksi asiaksi. Tuon pahimman kriisimyllerryksen hellitettyä oli vähän katuvan hölmö olo tuollaisesta turhasta painiskelusta, kun fakta kumottiin heti paripäivää myöhemmin. Tuntuu muuten ihan hullulta tällälailla analysoida ja laskea kaverisuhteitaan varsinkin julkisesti, mutta joskus sitä täytyy näköjään ottaa kovat keinot käyttöön uskoakseen itseään. Kaikenlisäksi hetkenaikaa tunsin jotain ihme syyllisyyttä siitä, kun viihdyin niin hyvin toisen suomalaisvaihtarin kanssa. Ihmiset varmaan ajattelee, että just, piti oikeen jenkkeihin asti matkustaa hengaamaan toisen maanmiehensä kanssa ja sitähän aina muistutellaan, että ei saa liikaa takertua muihin vaihtareihin tai ei saa paikallisia kavereita ja... Mitä ihmettä Nelli? Onneksi kuoppasin nuo ajatukset reteästi, sillä miksi mun pitäisi täällä yhtäkkiä alkaa valikoimaan kavereitani heidän ominaisuuksiensa (kuten vaikka tässä tapauksessa kansalaisuus) perusteella, kun ainut oleellinen asia on, että toisen ihmisen kanssa viihtyy? Toisen vaihtarin kanssa hengaaminen on tuonut mun kokemukseen pelkkää plussaa, toisen jenkkiperheen elämään tutustumisesta ehkäpä pitkäaikaiseen ystävyyssuhteeseen saakka, kaikista jaetuista vinkeistä ja muistoista puhumattakaan. Arjessa olen kuitenkin yhteisöni ainut vaihtari ja tiedän ettei tässä ole kyse siitä pelotellusta takertumisesta.
Toinen kriisin isoista aiheista oli englannin kieli ja sen oppiminen. Itselleni hyvin kriittisenä persoonana otin tänne tullessa tavoitteeksi, että opettelen puhumaan. Siis ihan vaan avaamaan suun ja tuottamaan puhetta englanniksi, reagoimaan ja varmistumaan. Tietysti toiveena on mahdollisimman sujuva kielitaito, mutta päätin tarkoituksella, etten tee siitä edes omissa ajatuksissa tavoitetta. Sen sijaan päätin, että olen täällä käyttämässä kieltä ja ennenkaikkea rohkaistumassa. No, se asetettu tavoite on takuulla jo täyttynyt, ja täydellisyyttä hipova kielitaito aksentteineen kaikkineen on sitten kuitenkin livahtanut tähtäimeksi. Tämän kieliasian suhteen fiksu-minä ja tyhmä-minä ovat aika tasaäänisiä. Välillä on kausia, kun huomaan selkeää kehitystä taidoissani ja uskallan siitä kehuakin itseäni, mutta yhtälailla on hetkiä, kun piiskaan itseäni siitä, kuinka muka neljän kuukauden jälkeen voi vieläkin tulla tällälailla virheitä ja black outeja sanaston suhteen. Nyt kuitenkin niitä fiksun minän sanoja. Se ihan oikeasti riittää, että tekee parhaansa ja olenhan mä nyt herranen aika rehellisesti kehittnyt huimasti omalla skaalallani. Jälleen kerran, miksi verrata jonkun toisen kokemuksiin, kun lähtökohdat ja kaikki muukin on ihan erilaista. Suurin osa ajasta on sitäpaitsi vielä jäljellä.
Ainakin itselleni on helppoa käsitellä hankaliakin asioita objektiivisesti, ikäänkuin psykologin näkökulmasta, mutta auta armias, kun kyse onkin omista jutuista, missä onkin tunteet mukana. Yhteenvetona siis vielä tämä muistutuksena itselle ja kaikille muillekin vaihtareille (joilla tuntuu samaa kriisiä olevan liikkeellä blogipostauksien ja vaihtarichatissa jaettujen kokemusten perusteella). Ei todellakaan ole aihetta tuntea olevansa epäonnistunut ja saamaton kaverien "tekemisen" suhteen, vaan ihan oikeasti ei väkisin ole kenenkään kanssa tarkoituskaan olla. Nauttikaa ja kokekaa oma kokemuksenne. Tänne asti ei ole ehkä tultu makaamaan laakereilla, mutta ei missään nimessä myöskään stressaamaan tai suorittamaan. Unelmien vaihtovuosi, perinteinen vaihtovuosi ja vaihtovuosi ovat kolme aivan eri asiaa. Kaksi ensimmäistä ovat vain ajatuksissani ilmenevää käsitettä, joilla todellisuuden kanssa harvoin on tekemistä ja kolmas on sitten yleensä niiden vastakohta, mutta yhtäaikaa kaikista paras, kamalin, opettavaisin ja tosiaan aivan erilainen kuin kenenkään muun. Sitäpaitsi, eihän puolivälissä kuulukaan tuntua siltä, että olisi jo saanut kaiken irti?!"
Koko kesänä en ole jaksanut urhata kuin etäisiä ajatuksia blogin olemassaololle, vaikka tänne olisi materiaalia vielä vaikka ties kuinka paljon. Tänään kuitenkin tuntui ensimmäistä kertaa sopivalle ja palata aiheeseen klikkailin itseni pitkästä aikaa blogin puolelle kauhistelemaan tönkköä kielenkäyttöäni ja ronskeja oikolukuvirheitä, joihin ei vaan jaksanut tai huomannut kiinnittää katsettaan aiemmin. Tarkoitus olisi pikkuhiljaa päivitellä loputkin materiaalit ja taputella siten tarina päätökseen. Bloggerissa seikkaillesani löysin tälläisen tekstin, jonka olin kirjoittanut luonnoksiin tammikuun alussa kamalan epätoivopuuskan vallassa, ja sinne sen jätinkin hautumaan. Kyseisen kriiseilyn jälkeen alkoi pian tosi kiva ja mielekäs jakso vaihtariudessa, joten nämä ajatukset sysäytyivät hetkeksi syrjään. Kas kummaa, myös se, että kirjoitti vähän pohdiskelujaan ylös, auttoi selvittämään fiiliksiä ja jälkeenpäin hieman naurattikin omat huolenaiheet. Nyt sitä armoa itseä kohtaan, mitä aina muille toitotat. Päätin kuitenkin jo heti alusta asti, että haluan antaa vaihtovuodesta todenmukaisen kuvan ja siispä päätin julkaista tämän tekstin näin jälkikäteen. Vaihtovuosi oli ehdottomasti elämäni kamalin ja opettavaisin, mutta yksi parhaimmista vuosista. Heti kotimaahan palatessa tuntui, että ihan tajuton henkinen taakka ja stressi vierähti mielen ja sydämen päältä, vaikka en vielä muutamaa päivää aikaisemmin tuntenut olevani lainkaan stressantunut tai sen kummemmin kuormittunut. Naureskelinkin ihan endorfiinipöllyssä, saunapökkerössä ja suomiruokahumalassa, rakkaimpien ympäröimänä, että kuuluuko elämän oikeasti olla näin helppoa ja kivaa, ihanaa ja vaivatonta? Tuntuu hurjalta, minkälaisen survival moden psyyke pystyykään kehittämään suojellakseen ihmistä. Ajatukset keskittää väkisin optimistisiksi, vaikka todellisuudessa henkinen rasitus jatkuvista, uusista ihmissuhteista, vierailta tuntuvilta tavoista, yksinäisyydestä ja tietyiltä rajoituksista olisikin aivan valtava. Hetkeäkään en kuitenkaan kadu, mutta kyllä voin sanoa, että kotiinpaluu oli yhtään liioittelematta kesän kohokohta ja kyllähän siinä pääsi itku itse kultakin saapuvat -terminaalin ovien auetessa kotia kohti. Eikös hyvän reissun tunnistakin siitä, että kotiin palaaminen tuntuu taas hyvältä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti