HAWAII II

Tiistaiaamuna tarjolla oli rantajoogaa auringonnousumaisemissa - eikö kuulostaakin jo ihan liian täydelliseltä ollakseen totta? Ainakin mun kohdalla se nähtävästi oli, enkä siis herätyksen soidessa en taipunut edes sängystä ylös superärtyneen ihoni kanssa, vaikka edellisenä iltana olinkin valellut itseni paikallisten suosituksesta Kukui-öljyllä hiusrajasta varpaanväleihin. Hetken siinä kirosin elämää, syytin aurinkorasvaa, kaikkia maailman surffilautoja ja ennen kaikkea itseäni, kunnes havahduin totuuteen. Jos kerran elämän suurin murheenkryyni on punottava iho niin eiks sillon asiat oo aika buenosti? Miten nopeesti esimerkiks se uimapatjalla nukkunut koditon mies, kenelle lahjotettiin meijän illallispitsojen jämät, pääsikään unohtumaan? Asenne vaihtoon ja aamupalalle, missä totuttuun tyyliin keräsin jälleen tasapainoisen satsin kaikkia tarjolla olleita kulttuureita. "Raejuusto"-kaurapuuroo kuivahedelmillä tofu-kimchi-munakkaan kans, koska hotellissa hotellin tavalla, eiksje? Tälläkertaa bussin nokka suunnattiin tuulisen Pali Lookout -näköalatasanteen ja ryhmäkuvien kautta kohti Kailuan kylään piknik-eväitä hakemaan ja siitä iltapäiväksi Waimanalo Beachille. Pääsin siis samalla reissulla yliviivaamaan yhden jenkkibucketlist-jutuistani (WFM) ja nähtiin yksi maan ja ehkä jopa maailman parhaimpiin lukeutuvista biitseistä. Whole Foods Marketit ovat siis eko/luomu/tuore/vegeruoan taivas ja vastaavan elämäntyylin mekka ja Waimanalo puolestaan tarkoin varjeltu rantojen jalokivi rajoitettuine pääsyineen ja roskasakkoineen. Hawajin osavaltiolaissa on nimittäin määritetty, että kaikki rannat ovat yleisiä ja niille on oltava kulku vähintään muistaakseni mailin välein eli vaikka omistaisit millaisen tonttien helmen, on ranta silti kaikkien yhteistä hyvää. Meidät onnistuttiin keplottelemaan varjellulle rannalle, sillä olimme tälläkertaa turistien sijaan opiskelijoita. Vaikka päivä osottautui varsin tuuliseksi ja aurinkokin pysytteli pilvien takana, ei se vaikuttanut vaihtarilauman hauskanpitoon tai muuttanut paikan suosiota hääparien keskuudessa (nähtiin ainakin yksi). Itse käytin pilvisyyden hyödyksi ja parantelin punaisena helottavaa nahkaani. Ajeltiin rantaa takaisin hotellille pitkin ja bongattiin muun muassa paikallisten suosima "Barac Obaman biitsi", kallioon kairautunut "blowhole," lisää saitsaripaikkoja ja sattuipa onnekkaimpien silmiin myös valaiden purskautuksia merellä. 

Päivä neljä, agendana snorklausta, suuntana Hanauma Bay. Laavan muovaama, suojaisa korallilahti on onnistuttu jotenkuten säilyttämään pääsymaksujen ja kansallispuistoleiman avulla. Kukui-öljy on nähtävästi tepsinyt ja uskallan vihdoin vaatekerrosteni alta aurinkoon. Riutta on maineensa mukaisesti täynnä kaloja, se tulee heti selväksi. Kauempaa rannasta on kuulemma todennäköistä bongata kilppaireita ja syvänteen myötä myös haita, joiden kanssa yksi seurueemme edustaja kovasti snorkkelinkäyttökokemattomuudestaa huolimatta haluaisi käydä uimassa, sillä on kuullut niiden olevan oikeasti tosi kilttejä ja söpöjä. Bussikuskia hymyilyttää ja hän muistuttaa, ettei nälkäinen hai välttämättä muista olla kiltti. Päädyn snorklailemaan vaan lyhyen kierroksen, sillä kalojen, kuten humuhumunukunukuapua'a lisäksi vedessä on myös melkoinen lauma homo sapiens sapiens -lajin edustajia. Jotain materiaalia tarttui muistikortille, mutta selkeästi ainakin selfieiden kanssa on mulla vielä paljon opiskeltavaa, sillä hienoissa, somehehkutusta varten räpsityissä kalaparviomakuvissa oli näköjään just ja just käsivarren reunaa. Ilta pyörittiin Ala Moana -ulkoilmakauppakeskuksessa ja illallistettiin Forrest Gump -tyyliin kehitellyssä Bubba Gump -ravintolassa, josta mainitsemisen arvoista oli oikeastaan vain söpöt vessojen lavuaarit ja hienot kyltit tarjoilijan kutsumista varten. Run Forrest run tai stop Forrest stop. Ihan huomaamatta olen kuorinut itsestäni varsinaisen ravintola- ja asiakaspalvelukriitikon, eikä esimerkiksi eilisen päivän kohdalla ollut safkasta mainintaa ihan tarkoituksella. Sen verran jäi nälkäkiukku myös eilisen, kohtuullisen hypetetyn "rokki"lafkan purilaisesta, että en kyllä kahden kokemuksen perusteella kehota sinne edes vatsantäytteen perässä ketään. 

Torstaina säätiedotus kumosi jälleen itsensä ja sateen sijasta nautiskeltiin yhdestä loman parhaista keleistä. Pearl Harbor osottautui kaikkia varovaisia mielikuvia hienommaksi ja vakuuttavammaksi laajoine teemaputiikkeineen ja mahdollisuuksineen tavata WW veteraaneja. Jos ravintolakokemuksia ei ole päässyt tällä reissulla kehumaan niin museoita  ja informatiivisia osuuksia senkin edestä. Jälleen kerran joku kuvissa ja koulukirjoissa etäiseksi jäävä puhallettiin henkiin mustavalkoprintistä viimeistään siinä vaiheessa, kun korkeinta mahdollista kunnia-arvoa kantava Korean sodan veteraani tepasteli vaimonsa kanssa samalle kierrokselle ja innostui herrasmiehenä juttelemaan, kättelemään ja kuvattavaksi satapäisen teinilauman kanssa. Mä olin aika hiljanen sen jälkeen, vaikka tavallaan kyseiset sodat etenkään suomalaisia nuoria kovin lähetä koske. Hiukan vakavemmista tunnelmista jatkettiin takaisin kaupunkiin lounaan merkeissä ja näin wannabe-foodiena en voi jättää hehkuttamatta reissun napakymppiä, tulista tofukeittoa kasvislisukkeineen, joka tuli nautiskeltua paikallisten hawajilais-korealaisessa vakkaripaikassa. Tiedoksi siis tietämättömille, että haave(toteutus)listallani on palkata henkilökohtainen kokki(opettaja)(lauma) ja oppia loihtimaan ihan vastustamatonta etnistä ruokaa libanonilaisesta hawajilaiseen. Tavoitteena on päästä osingoille maustamisen syvimpiin salaisuuksiin erityisesti juurikin kasvisruokien kohdalla. Nähtävyysaiheinen päivä jatkui läpi Honolulun downtownin, ohitse merkittävien hautausmaiden, kuninkaallisen palatsin (toinen jenkkien kahdesta harvinaisuudesta), State Capitol Buildingin sekä Hawaii 5-0 kuvausten (kuvasivat myös meijän hotellin edessä yksi päivä, jonka johdosta jouduttiin käyttämään sivuovea). Iltapäivä jatkui viimoisen suolavesiaurinkokylvyn ja Kukui-öljyämisen merkeissä, jotka ovat hoitaneet ärtyneen, lakananvalkoisen ja rutikuivan ihon varmaan parempaan kuntoon kuin koskaan. Oi mikä ihana syy ja selkeästi puoltava todiste sille, että oikeasti kuulun jonnekkin, missä kengät ovat valinnainen asuste ja "kananlihaa" esiityy vain siellä mihin se oikeasti kuuluu. Illallisella jälleen oikein kiva sisustus, mutta lautasella kaksi kurkkuviipaletta ja tomaattilohko parin vihertävän lehden kera kuvitteli muodostavansa salaatin eli ei siitä sen enempää. Kyllä mun lomaan ja elämään ylipäätänsäkin kuuluu hyvä ruoka, että koen sen tai sen puutteen mainitsemisen arvoiseksi. Ilta päätettiin pimeällä rannalla musiikin kuunteluun, sysimustaksi vaipuneessa vedessä uiskenteluun ja kaupungin valojen ihasteluun. Päivän oivallus löytyi kyseiseltä biitsiltä myöskin. Taivalla on nyt möllöttänyt yötä päivää komea kuu. Siis just sama mikä näkyy myös mun oman hirsiseinäisen huoneeni ikkunasta pienellä eteläsuomalaisella paikkakunnalla, mutta silti jotenkin erilainen. Hetken pohdiskeltuani syvällisiä tajusin, että se erilainen kuu on täällä kuin selälleen kupsahtanut, kulhon muotoinen ja horisontin sijaan aivan suoraan päänpäällä. Edes instagramin kääteinen päivitysaika (illallisbilekuvat mun heräilevissä silmissä) tai keskustelut suomeen ei ole herättänyt tästä kotoisuuden tunteesta eli kyseinen kuupohdinta oli tosiaan ensimmäinen hetki Hawajilla, kun tajusin miten kaukana kotikotoa sitä oikeasti nyt onkaan.

Vikan päivän ohjelma oli ehdoton yksi mun (ennakko)suosikeista. Vuorossa Diamond Head Trail eli kivuttiin pitkin kalliopolkua, läpi luolien ja kierreportaiden Oahun katolle, tulivuoren kraaterin reunalle. Maisemat, keli ja energiataso aivan optimaalista - näitä vaelluspaikkoja oisin kiertäny mieluusti useemmankin, sillä reippaasti suoritettu nousu japsituristien välistä puikkelehtien ei ollut kuin vartin ja about mailin verran. Maisema liki koko saaren ylitse oli ihan epätodellinen. Lämmön, näkymien ja suorastaan (edelleen) silmiin pistäneen siisteyden lisäksi nautiskelin taas ihan täysillä siitä, miten kohteliaat huikkaukset, tsemppaukset ja ohitukset suju lähes kaikilta hymy huulilla tyypilliseen jenkkitapaan. Mä innostun vieläkin jokaisesta ihmiskontaktista, eleestä ja syvällisempiinkin aiheisiin etenevistä keskusteluista vastaantulijoiden ja viereen istujien kanssa. Esimerkiksi tällä reissulla sain listan vinkkejä Seattlen viikonloppua varten ja paljon inspiroivaa infoa yhdeltä ohjaajistamme, päädyin Pearl Harborin veneessä opettamaan Hawajilaiselle herrasmiehelle hänen pyynnöstään suomea ja kuulemaan kehuja kaukaisesta kotimaastani (josta moni ei ole edes kuullut), sillä hänen tyttärensä on kuulemma myös vaihto-oppilaana Edinburgin yliopistossa ja kaveeraa oikein mukavien suomalaisten kanssa. Menolennolla puhuttiin vakkarikampaajista, Tukholman mielenkiintoisuudesta ja vaihdettiin lopulta päädyttiin toistemme instagram seuraajiksi vieressä istuneen nuoren naisen kanssa. Tottakai small talk -kulttuurissa on tottumattomalle myös kääntöpuolensa eli se, että sitä täytyy oppia puhumisen lisäksi ymmärtämään ja suodattamaan. Silti näen sen ehdottomasti positiivisena, hurjan inspiroivana ja maailmaa parantavana elementtinä, sillä kyseessä ei kuitenkaan puhepakko tai kestohymynäytelmä vaan siitä voi myös hyvin hienovaraisinkin elein kieltäytyä. Uskon juurikin sen sosiaalisen tapakulttuurin opettaneen ihmisille elekieltä, sillä sitä täällä tuntuu moni lukevan huomattavan sujuvasti kotimaahan verrattuna. Aamureippailun jälkeen kävin shoppailemassa viimehetken turistikrääsät, nappasin Hawajilla selkeesti suositusta Jamba Juicesta (harvat ja valitut ketjupaikat haluan ehdottomasti testata) smoothien ja törkyhyvää käsin leivottua flatbreadia (joka vastaa siis kaikkien aistieni käsitystä pizzasta) ja suunnattiin vielä hetkeksi viimeistelemään d-vitamiiniannosta kivenheiton päässä sijaitsevalle biitsille. Viimeistään tässä vaiheessa oli alettava valmistelemaan itseä kohti arkea ja pakkailemaan. Viikko huipentui iltaan periteisessä Luau-juhlassa hulan ja muiden perinne-esitysten sekä ältsihyvän buffetin parissa. Silmät kerkesi hotellilla ummistamaan juuri ja juuri muutamaksi tunniksi ennenkuin bussi suuntasi taas ennen auringonnousua kohti lentokenttää. Paluumatkalla ehdi täysin kotiutua SFO:n kentälle siellä 7h välilaskua kuluttaessani ja silloin vielä tulevaisuudesta tietämättömänä hyvästelin paikan haikeasti ainoana kosketuksenani kaupunkiin. Roadtripsuunnitelmien tarkentuessa aikataulusta löytyi kuitenkin paikka kiertelypäivälle San Fransiscossa, ei takaisin olen palaamassa aiemmin kuin arvasinkaan! "Kotiinpaluu" oli kyllä täynnä erikoisia fiiliksiä. Selitin koneessa vierustoverille, kuinka tässä nyt ollaan tavallaan menossa kotiin muttei kotiin kumminkaan. Hawajin lämmön jälkeen Washingtoniin laskeutunut pakkanen ja arki ei houkuttanut pätkääkään, mutta kyllä siinä vaiheessa "kotiin"paluuharmitus unohtui, kun bongasin tuloaulasta hostmomin odottamassa hytisevää extratytärtään toppatakin kanssa.

Jos jotakuta kiinnostaa reissu Hawajin matka Belousan järjestämänä, voin ehdottomasti suositella. Lupaukset täytettiin, ohjelma oli sitä mitä luvattiin (huippua), ainakin omalle kohdalle sattui oikein ihanat ja ammattitaitoiset leaderit sekä bussikuskit eikä hampaankoloon jäänyt matkanjärjestäjän osalta mitään. Tekstissä mainitsin, miten olisin ehkä aikatauluttanut osan loman aktiviteeteistä erilailla ja jättänyt ketjuravintolat ja pahimmat turistirysät ehkä käymättä, mutta tämä onkin se valmismatkan miinuspuoli ja sen tiedostin jo lähtiessä. Kuitenkin ilman tätä porukkaa olisi jäänyt monta upeaa kokemusta ja kiinnostavaa faktaa vaille, eli kivaa oli vaihtelun vuoksi matkustaa välillä näinkin. Viikko oli juuri optimaalinen aika kiertää ja tutustua pienehköön Oahun saareen ja nyt onkin hyvä syy palata takaisin nähdäkseen muutkin saaret, joita tosiaan tähän reissuun ei sisältynyt.

Tykkäsin Hawajista paljon enemmän kuin odotin. Sitä on jo oppinut sen verran suodattamaan matkaesitteiden ja somen maalaamia kuvia, etten tosiaan meinannut aluksi edes uskoa paikan olevan juuri sitä mitä siitä olin kuullut. Lempparijuttu ja se mikä mua eniten kiehtoi, oli juurikin se kulttuurien sekoitus ja kuinka rento, paikallinen kulttuuri oli selkeästi läsnä turismista huolimatta- Mun kokemuksella jenkkihallinto näkyi vain positiivisina juttuina eli oli kokoajan turvallinen olo ja esimerkiksi moniin saman ilmaston ja eksoottisen omaaviin Aasian maihin verrattuna liikenne oli todella asiallista ja ylipäätään homma tuntui olevan hallinnassa eikä kertaakaan tarvinnut tinkiä, pelätä tulevansa huijatuksi tai muuta minkä ainakin itse koen varsin epämiellyttäväksi. Haikeaahan se oli jättää saaren lämpö, mutta kaikki uudet kokemukset tarkasti muistiin piirtyneinä ja tulevat reissut mielessä siintäen se perinteinen plääh-reaktio jäi huomattavasti vaisummaksi. Nyt ymmärrän, miksi monet varaavat reissun seuraamaan toinen toisiaan, sillä Finnmatkatkin sen tietää, että sitä jaksaa kun on jotain mitä odottaa. Ainakin mä jaksan ja siksi elänkin unelmoiden, unelmille ja unelmia varten, joita tämä reissu jälleen kehitti ja vahvisti.