HAWAII I

Jes kerkesimpäs! Tässä siis vihdoin höpötyksiä Hawajilta, jotka on kyllä pakko jakaa muutamaan satsiin. Huomenna ohjelmassa on vajaa koulupäivä ja track meet, viimeiset kamat kasaan, sillä keskiviikkona otetaan varaslähtö ensiviikon Spring Breakille. Heti seiskalta RV/ motor home/ asuntobussi starttaa kohti ensimmäistä määränpäätä, Grand Canyonia! Ei varmaan tarvi mainita mitään innostusleveleistä... 

Aikasin lauantaiaamuna ponkasin ylös sängystä ja peräti molemmat hostvanhemmat halusivat lähteä saattamaan tämän innokkaan reppuselkäisen reissaajan lentokentälle heti aamu(yö)tuimaan. Täytyy sanoa, että hiukan alkoi totuus purra siinä kohti kun vilkutin kohti ovia ja jonottelin turvatarkastukseen - seuraavan kerran sitä lähteekin taas vähän pysyvämmin ja katselee heräävän kaupungin valoja vähän eri miettein. San Fransiscon kentälle saapuessa pääsin kokemaan jotain minkä en uskonut olevan edes mahdollista. Nimittäin aivan oppikirjan mukainen koneesta poistuminen. Kukaan, siis ei kukaan, yrittänyt pomppia ylös ennen aikojaan ja kuvitella ryysivänsä ihmiskehojen ja metalliovien lävitse vaan rivit tyhjenivät yksi kerrallaan, kun kaikki n. 30 matkustajaa vuorotellen nousi ylös, keräsi tavaransa ja käveli ulos avointa käytävää. UA:lle pointsit myös palvelusta ja ilmaisista, moninkertaisista virvokkeista kaikilla lennoilla! Ja uskokaa tai älkää, juomia sai oikeasti sen koko tölkin eikä vaan läikkää jäiden sekaan pikkupikariin. Sitten heti perään ruokapaikkavaikeus, sillä kenttä osottautui olevan täynnä toinen toistaan kiinnostavampia, laadukkaita ja rehellisesti lompakkoa miellyttäviä ravintoloita. 

Honolulu toivotti tervetulleeksi lämpimällä tuulahduksellaan ja Hawajille tyypillisellä ulkoilma-arkkitehtuurilla, jota myös hotellimme edusti eli ovia ja oviaukkoja ympäri vuodokauden auki olevissa paikoissa ei turhaan ole, sillä katosmalli toimii tässä ilmastossa mainiosti. Hyvin pian selvisi, että Hawajipaidat ja kukat hiuksissa ei oo mikään turistivitsi, vaan paikalliset ihan oikeasti käyttää niitä! Bussimatka hotellille taitettiin "ruuhkassa", jota ei voinu edes ruuhaksi kutsua jos joskus on sattunut perjantai-iltapäivänä kehäkolmoselle ja kaiken huippuna radiosta soljui ilmeisesti paikallista iskelmää, joka sai melkein väkisin keinumaan tahdissa. Täytyy varmaan pistää pystyyn kansalaisalote, että aina ruuhka-aikaan kaikkien radioista alkaa puskea väkisin tuota etnistä rentoutusmusaa. Hawajipaitojen lisäksi toinen ihan törkeen siisti huomio on rekisterikilvet, joita koristaa sateenkaari. Aloha State kun on kyseessä. On muuten aika hyvä yhdistelmä sellasen egomonsteriauton kanssa. Lentoyhtiön lisäksi kiitosta saa myös hotelli jo heti ekana iltana, jälleen kerran "tämmönen kolmentähden perus" on ainakin mun luokituksella ihan 5/5. Illalla satapäinen porukka alkaa olla kasassa ja brasilialaisten ja norjalaisten enemmistö paljastuu. Huonekavereiksi sattuneiden norjalaistyttöjen kanssa naureskellaan, että vaihtarina on kyllä oppinut elämään tuntemattomien kanssa ja tutustumaan siinä määrin, että niin kutsuttu "oma alue" on kaventunut aika haileaksi. Heti ekana iltana kamat on sekoittuneet naapureiden kanssa, jalkoja sheivattu ovi auki lavuaarin reunalla istuen ja illalla kaivaudutaan saman peiton alle Isan kanssa. Mutta Isahan on jo vanha tuttu, ollanhan me kuiten samasta maasta kotoisin ja kuuluttu jo hyvä tovi samaan Whatsapp -ryhmään! 

Aamupala on sekotus sokerihuurrutusta, sateenkaarimuroja ja höttö"leipiä", raejuustoa, tuoreita hedelmiä ja haudutettua kaurapuuroa, sekä misokeittoa, riisiä ja tofua. Päälle voit valita ketsuppia, kuivattuja marjoja, maapähkinävoita, shirachaa, tuorejuustoa, soijakastiketta tai marmelaadia. Kertoo hotellin asukaskunnasta enemmän kuin kansalaisuuksien luettelu. Aulaan kerääntyy pienimpiin hepeneisiinsä asustautunut teinilauma, joka johdetaan kohti Waikiki Beachia jaensimmäisen päivän aktiviteetteja. Aurinkorasvaa levitellään puolipilvisessä säässä vähän korvat luimussa eilisen illan shokkikuvien ja tärkeyssaarnan jälkeen. Mun ohjelma alkoi katamaraanikierroksella ja jatkui rantaköllöttelyllä kameran viekussa. Kehräsin kuin mikäkin talviunilta herännyt otus, kun aurinko lämmitti kylmyyden kuivattamaa ja kalpeaa ihoa. Lounaalle poikettiin subiin varpaidenvälit hiekassa, biksut päällä. Tää on elämä sanon minä ja tilaan jälleen ruokani sinapin kera tarjoiltuna. (Kyseessä siis uusin koukutukseni, joka menee ihan kaiken kanssa - onneksi sen ymmärtää ravintoilitsijatkin). Kahden jälkee huomaan saaneeni jo ihan selkeät rusketusrajat bikineistä ja kiljahdan riemusta. Pienet on ilot basic white bitchillä vai miten se meni... Järkeilen, että nyt olisi hyvä aika siirtyä pois auringosta, mutta edessä häämöttää päivän kohokohta, surffitunti. Lisää rasvaa, kuitenkin ohjeiden mukaan etupuolta vältellen ja pitkähihanen surffipaita ylävartalon suojaksi. Pohja on kuulemma viiltävän koralliriutan peittämä ja suolaveden, auringon ja laudan sekoitus iholle armoton. Lyhyen kuivaharjottelun jälkeen kauhottiin laudat kohti aaltoja ja ohjaajaat lähetti meitä yksitellen matkaan sopivan aallon bongattua. Ensimmäinen haparoiva yritys päätyy kaikkien odotusten mukaisesti triplakierteellä korallipohjaan ja suolaveden yskimiseen. "Uudestaan vaan!", hihkuu ohjaaja kerta toisensa jälkeen ja voi sitä fiilistä, kun tajuaa kivunneensa aallonharjan päällä seisoma-asentoon. Heppatyttönä tunnistin heti tutun, älyttömän koukuttavan fiiliksen - pala villiä luontoa on antautunut, mutta olet kuitenkin täysin sen armoilla. Ehkä neljän aallon jälkeen oli tullut päivänselväksi kaikki mistä etukäteen oli varoitettu - reisien ja vatsan alueen iho on raastunut kirvelevän tulipunaiseksi, aurinkorasvan suoja tipotiessään ja tunnen itseni selälleen käännetyksi koppakuoriaiseksi räpiköidessäni väsyneenä yhä uudelleen aaltoja vastaan. Koukuttavaa, mutta pirun raskasta. Hoipertelen hotellille onnellisena, mutta varsin tuskaisena. Helottavan punaiset läiskät ympäri kehoa paljastavat armottomasti aurinkosuojan ulottumissa olleet paikat, kuten säären ulkoreunan ja vasemman jalkapöydän. Hävettää, harmittaa ja kiristää ja (kerrankin maininnan arvoisen) kasvispizzaillallisen jälkeen kömmin yksinään suoraan takaisin hotellille nuolemaan haavojani (hieromaan niihin jugurttia). Nukkumattia ei tarvitse odotella, mutta surffauskuvia vielä pari päivää. Hitsi mä haluun nähä todisteet, että uskon itsekin keikkuneeni siellä. 

Tokan päivän ohjelmaan kuulu saaren pohjoisrannikon kiertelyä ja matkaan suunnataan aivan valoittavan ihanan bussikuskileidin kanssa. Matkalla saamme kuulla radiohittien lisäksi laajan kattauksen faktoja esimerkiksi kielestä, kulttuurista ja tavoista. Hiuksissa pidettävällä kukalla on sanoma sen sijoituspaikasta riippuen (parisuhdetilanne), hulaa tanssiessa lantio on ihan sivuseikka, sillä tarina kerrotaan käsillä ja oikean sukupuolen vessaa etsiessä on syytä muistaa, että polynesialaisessa kulttuurissa myös miehet käyttävät hametta (älä luota tikku-ukkoihin). Hawajin kieli on ihan käsittämättömän söpöä ja muistuttaa paljon suomea, sillä aakkoset lausutaan samoin. Saamme kuulla, että vierailijat voidaan jakaa kolmeen luokkaan, joille kullekkin on oma terminsä -ensikertalaiset (turistit), toistakertaa vierailevat (tai paluumuutajat) ja sitten on kolmatta tai useammatta kertaa palanneet eli ihan vaan "rikkaat". Eka stoppi oli Dolen ananasplantaaseilla matkamuistojen ja kaiken hehkutuksen arvoiseksi osoittanuneen Pineapple Whipin merkeissä. Ananaspehmis, joka on valmistettu vain ja ainoastaan tuoreesta, auringonkeltaisesta ananaksesta, voidaan luokitella kulinaariseksi mestariteokseksi - yhdeksi niistä pirullisista kielenviejistä, joiden jälkeen kaikki muu tuntuu vain kakkoslaatuiselta tyhjänjauhannalta. Ananasfarmilla viivyttiin vain reilu tunnin verran, vaikka tekemistä olisi varmasti löytynyt pidemmäksikin aikaa. Ihan selkeesti turisteille rakennettu systeemi, mutta olisin mielellään käynyt katselemassa peltoja lähempääkin. Nyt siis jos joku ei parin vuoden takaisesta facebookissa riehuneesta ananassodasta huolimatta tiennyt, että ananas siis kasvaa maassa, ei puussa, voi nyt korjata faktat kuntoon kuvatodisteiden kera. Itselle uutta tietoa oli esimerkiksi se, että ananas sato istutetaan ja korjataan edelleen käsin ja kasvu kestää vuosia! Pitsi vähän miettimään eettistä puolta, kun ei nuo säilykepurkit kovin montaa kymmentä senttiä maksa edes maailman toiselle puolelle kuljetettuna... Päivän ohjelmassa lisäksi vierailu rentoon aloha-surffari-kylään, kovasti porukkaa ihmetyttäneet ja viehättäneet ananasburgerit (nyt te, jotka ette oo koskaan grillannu ananasta hampparin väliin tai laittanu uunivoileivälle, täydentäkää elämäänne kyseisellä kokemuksella) ja maailman kuuluisimpien surffausrantojen bongausta. Iltapäivällä siirryttiin kiertämään polynesialaisten kulttuurien teemapuistoa, jossa jokaisella seitsemällä kulttuurilla oli ikäänkuin oma kylä esityksineen ja aktiviteetteineen. Saatiin kokea muunmuassa intro kookoksen paljain käsin "perkaamisesta" ja hulatunti, joista varsinki ensimmäinen oli varsinainen ahaa-elämys, vaikka ei taida kyllä meikäläisten keitoksissa käytetyt kookosmaidot, -kermat ja -vedet olla ihan yhtä naturaalisti uutettu kookospähkinän karvoja hyödyntäen. Illan hämärtäessä suunnattiin buffettiin sinibataattisämpylöiden, spagetin, japanilaiskeitosten ja valkosipuliperunamuussin iloiseen sekamelskaan. Lopuksi käytiin katsomassa tannsi-musikaali ulkoilmateatterissa. Jos yhdellä sanalla pitää kuvata, valitsen hypnoottisen. Sitä se rumpuhulamusiikki yhdistettynä lähes pari tuntia putkeen jatkuneisiin tanssikoreografioihin ja tulitemppuihin yhdistettynä oli! Erityisesti kulttuureista jäi mieleen miten miehet ovat vastuussa ruuanlaitosta sekä esityksessä ottivat aina vastasyntyneen välittömästi hoivaansa. Naiset puolestaan pääsivät aseistetun puolustajan rooliin, mikä oli musta aika hyvää kyseenalaistusta ainakin euroopassa "perinteisinä" tunnetuille sukupuolirooleille. Mutta mikäs nämä ikivanhat luonnon armoilla eläneiden kulttuurien tavat ovat jos ei juurikin perinteisiä?

Keskustaa lähestyttäessä bussi keinuu läpi pienenpienten neliön muotoisten tonttien reunustamien kujien läpi ja ohittaa palmujen varjostamia kouluja. Pyykkikoneet pyörivät talojen ulkoseinustalla ja yleisurheilujoukkueen treenit ovat käynnistymässä. Waikikissa on meneillään tosielämän shakkiottelu, jossa musta ja valkoinen, toistensa vastakohdat soluttautuvat sekaisin siirto kerrallaan. Paratiisihiekan, uupumattomien aaltojen ja laavaperäisen maan muotoilemalla pelilaudalla versoo uskomaton luonto, jonka herruudesta kaksi maailmaa käy kiihtyvää keskustelua. Pilvenpiirtäjähotellit, luksusliikkeet, ravintolaketjut ja loputon turistibussien virta ovat luikerrelleet palmujen varjostamien, legopalikoita muistuttavien asumusten joukkoon ja koralliriuttoja tamppaamaan. Ala-asteen vieressä on eläintarhan kirahviaitaus, paikallisten asuttaman taloruudukon ja matkamuistomyymälöiden välissä tuskin kortteliakaan. Yhdysvallat on virkailijoiden uniformuissa, rekisterikilvissä ja lakipykälissä, Japani puolestaan joka toisen vastaantulijan kasvonpiirteissä ja vielä useamman huulilla. Alkuperäistä Hawajiakin löytyy ainakin vielä heti ostoskadulta poiketessa.