JANUARY

Taas on kertynyt kuvia ja kerrottavaa ties kuinka paljon. Tammikuu on yleensä mun mielestä kaikkein masentavin, pitkäveteisin ja tylsin kuukausi vuodesta, mutta nyt täytyy sanoa, ettei sitä ole hirveästi ehtinyt surkuttelemaan. Melkein joka viikonloppu on ollut jotain ohjelmaa, mutta mukaan on mahtunut myös ihan rentoilua, rauhallisia arki-iltoja ja pohdiskelua esimerkiksi muutaman päivän sisällä ohittuvaan vaihtarivuoden puoliväliin. 

Koulussa on parhaillaan lukukauden loppukokeet menossa ja tämä viikko onkin puolikas, sillä maanantai oli vapaa (Marthin Luther Kingin päivä) ja tiistaita lukuunottamatta koulusta pääsee jo lounaalle kotiin. Lukukauden ja jakson vaihtuminen ei kylläkään mun arjessa tule tämän viikon lyhyitä koulupäiviä lukuunottamatta näkymään, sillä tismalleen sama, päivittäin toistuva lukujärjestys jatkaa toistoaan kesäkuuhun saakka. Loppukokeista, niistä aineista joissa ne edes järjestetään, aijon suoriutua samalla tekniikalla kuin täällä opiskelusta muutenkin eli lukematta läpi ja hyvällä tuurilla muutaman uuden sanan saatan oppia. Saas nähdä miten suomalainen lukio lähtee syksyllä maistumaan. Tavallaan nautin itseni haastamisesta, jota täällä ei kyllä ole tapahtunut kuin satunnaisesti kielitaidon saralla, ja ihan positiivisin mielin oikeaa opiskelua odotan, mutta kyllä se tulee olemaan niin erilaista pitkästä aikaa. Urheilun suhteen menossa on siis koriskausi kiihkeimmillään, mikä osin selittää mun rauhalliset rötväysillat, kun muu porukka viettää parhaillaan kolme päivää viikosta yömyöhään saakka pelireissuilla ja muina päivinä sitten treeneissä. Toki olen pitänyt huolta myös omasta korisannostuksestani penkkiurheilun saralla ja käynyt kuvaamassa hostsiskoa ja katselemassa kojoottien, menoa kotona ja vieraissa, eli myös lähistön lukemattomia pikkukyliä on tullut koluttua. Jos suomi tuntuu olevan täynnä pikkuruisia kyläpahasia, niin mitä sitten tällä... Loputtomasti yhden koulun, kirkon, kahden huoltoaseman ja ehkä myllyn tai jonkun tehtaan ympärille rakentuneita komplekseja joen tai junanradan varressa, jotka kuitenkin kaikella ylpeydellä ovat sijoittaneet läpikulkureitille kyltit "tervetuloa" ja "tervemenoa" noin puolen kilometrin välein. 

Tanssiaiskuvat on räpsitty siis mun "koulututun" Quinceañera -juhlista, joihin sain kutsun parin tunnin varoitusajalla. Ei muutakun mekko niskaan ja tsekkaamaan mistä on kyse, sillä tietämykseni kyseisestä meksikolaisjuhlasta oli aika rajoittunut. Mercedes on siis puoliksi meksikolaisen kulttuurin edustaja (kuten aika roima osa väestöstä täällä) ja heidän perinteisiinsä kuuluu viettää tytön 15-vuotis syntymäpäiviä suvun ja ystävien kanssa hieman isommalla mittakaavalla. Juhlat ovat eräänlainen aikuistumisen merkki (ja tärkeä elämänetappi häiden rinnalla) ja ne järjestettiin upeasti Winter Wonderland -teemalla koristellussa juhlasalissa miltei parille sadalle vieraalle. Ohjelmaan kuului ruokailun (meksikolai-jenkkiläis-italialaista ja 11 eri kuppikakkumakua) ja DJ säestämän tanssin lisäksi kavereiden kanssa etukäteen treenattu saattokulkue koreografioineen, papin puhe sekä raamatun ja ristikaulakorun luovutus ja kenkienvaihto eli isä vaihtoi aikustumisen merkiksi tyttärensä ballerinatossut korkokenkiin ja tanssitti jonkun herkistelybiisin tahtiin. Oli jälleen tosi mielenkiintoinen ja ainutlaatuinen kokemus, ja tanssilattiapolitiikka seuratessa sai taas muistutuksen siitä, miten hullun siistiä jenkkien ulospäinsuuntautuneisuus ja heittäytymiskyky (ilman alkoholia) onkaan. Kuvasin meinaan ihan innolla videopätkiä todisteeksi, kun tanssilla hetkui sulassa sovussa aikuiset tanssiparit, mummot ja papat, parivuotiaat break dance -sankarit ja nuorisoporukka.

Laskettelua oli ohjelmassa pari viikkoa sitten, kun ihan yllättäen Paige ja kaverinsa Colton pyysivät mutkin mukaan (tää tuntui jotenkin tosi merkitykselliselle, koska tähän mennessä aloite hengailuun on aina pitänyt itse tehdä). Lähes kahden vuoden tauko on viimekerrasta (viimekausi jäi kokonaan välistä) ja alla oli pitkästä aikaa sukset, mutta hiukan turhankin nopeasti sai hommasta otteen ja muisti miksi aikanaan kamat vaihtui lautaan. Kivaa kuitenkin oli! Lumen ja rinteiden perässä ajettiin melkein 1,5h suuntaansa Bluewood -nimiseen paikkaan, jonka latteudesta mua oli kovasti varoteltu. Todellisuudessa paikka oli oikein riittävä ja monipuolinen etelä-suomen pikkunyppylöihin tottuneelle. Sukset mulle käytiin edellisenä päivänä vuokraamassa urheiluvälinekaupan omasta vuokraamosta (tällä säästi melkein puolet paikan päällä vallineisiin hintoihin), Paigen lainaama toppa-asu natsasi täydellisesti päälle, eikä kelikään ollut lämpötilaltaan hullumpi vaikka vähän märkää olikin. Ei muutakun siteet kiinni ja hissiin. Tai siis hissipenkkiin keikkumaan. Olisitte nähneet meikäläisen järkyttyneen ilmeen kun kolmepaikkainen tuolihissi kaappasi meidät kyytiin ja mulle selvisi, ettei näitten hisseissä mitään turvakaiteita tai jalkojen lepuutusorsia ole (en tosiaan tiedä muiden paikkojen käytännöistä). "Ai onks teillä joku tanko tässä? Eiks ihmiset jää jumiin? Miten sieltä muka pääsee pois? Ai pelkäät putoovas? Ei kannata, se on osavaltion laissa sakkojen ja vankeusrangaistuksen uhalla kielletty, hehheh." Näin mulle kerrottiin, enkä meinannut uskoa ennenkuin oikeasti näin hissijonon laidalle ripustetun kyltin. Eiköhän kielletä suomessakin hisseistä hyppääminen ja samalla myös autokolarit ja pyörällä kaatuminen? Järkytys numero kaksi oli nähdä metsän laidassa kasvavaan mäntyyn ripustettu havukranssi rusetteineen. Ai niin, teillä ei tosiaan myöskään tunneta turva-aitoja, jotka voisi olla ihan kannattava idea noihin kuvissakin näkyviin kohtuullisen jyrkkiin pudotuksiin, jotka näin kömpelön aloittelijan tai vaikka kokeneemmankin hallinnan menettäneen laskijan kohtalona... Vielä yksi, onneksi positiivinen yllätys odotti taukokahvilassa, joka perustui lyhyeen pizza-hodari-taco-linjastoon, välipalakiskaan, josta sai ostaa kipponuudeleita ja -puuroja, sekä pääosin ihmisten mukanaan tuomiin eväisiin. Hinnat 5-8$ (ihan hyvän kokonen annos, raaka-aineista en sitten mainitsekkaan) saivat jenkkioppaani järkyttyneeksi ja omiin eväisiin kehotettiin jo etukäteen. Omasta mielestäni ainoastaan vesipullo (4$) pääsi jo melkein suomen vastaavin hiihtokeskus- ja turistihintoihin, mutta sen kitkeryyden lievitti teen hinta "Oh sweetie.. it's free! Paper cup is 25 cents though." Matkareitistä on pakko sanoa vielä sen verran, että se, mitä tulen Washingtonista muistamaan, on osavaltion todella karu luonto. Näin aavikolla asustelevana ja sen lisäksi vain niukkalumisia risu-ruohikko-maisemia sekä jonkinlaista vuoristomaiseemaa nähneenä "evergreen state"a mainostavat rekisterikilvet ovat edelleen ihan vitsi. Tälläkin reissulla ajeltiin ties kuinka monen pikkukylän lävitse ja välillä todella tuli pohdittua, että noissakin taloissa joku asuu ja käy vielä varmaan jotain kouluakin, joka hyvällä tuurilla löytyy puolen tunnin matkan sisältä. Jos jollain vielä on sellainen kuva, että jenkeissä ihan kaikki kaupunkeja myöten olisi isompaa ja hienompaa, niin kerrottakoon vielä se, ettei mulla ollut palkin palkkia kenttää 30 km säteellä tuolta laskettelukeskuksesta.