SPRING

Kuvien perusteella tämän postauksen voisi ainakin näin suomalaisen näkökulmasta otsikoida kesäksi, mutta aiheen puoleesta pidetään se kumminki keväässä, jonka tapahtumia ja ajatuksia koitan nyt saada hiukan julki teillekin. Lähes poikkeuksettomasta aurinkoisesta kelistä ja hellelukemista huolimatta aamut ollaan täällä ja siellä ihan samoissa lukemissa eli 8 asteen tuntumassa. Voi kyllä se on kevään merkki, kun kouluun mennessä saa vielä välillä vetäistä hanskat estämään sormien kohmettumista ja sitten iltapäivällä raahata selkä vääränä niitä aamuisia vaatekerroksia repussa ja laukussa. Muistikortille on tallentunut taas ihan kiitettävästi otoksia ja tämä pieni pää on surissut inspiraatiota, ajatuksia ja mönkinyt välillä siellä jossain kylmien väreidenkin syvyydellä  pohdinnoissa. Mulle iskee joka kevät se kuuluisa kevätpörriäinen ja heräilen talvihorroksesta, jonne kylmyys ja pimeys mut sulkee joka ikinen vuosi enemmän tai vähemmän. Nyt vaihtarivuonna kevät on lieväkin vahvempi merkki uudesta alusta,, joten kuvitelkaapa vaan tämä sisälläni räiskyvä kevätvillitys moninkertaiseksi ja korottakaa se vielä pariin potenssiin näiden maaliskuussa alkaneiden hellekelien kunniaksi. Hauska huomata, miten myös esimerkiksi somen käyttöni (@nelbaa) korreloi hyvin selkeästi mielenmaisemiani. Koko talven olen lukenut paljon blogeja ja imenyt inspiraatiota muilta - nyt vihdoin tuntuu, että sitä on saanut jalostettua ja on taas itselläkin jotain mitä jakaa. Monet on varmasti odottaneet, että koska tulen paljastamaan tänne ajatuksia kotiinpaluusta ja fiiliksiä vähenevistä päivistä. Kaikenlaisia tunnelmia ja aatoksia on kyllä ollut ihan hurjasti ja näin hauduttelun jälkeen myötä vähitellen ihan hyvässä järjestyksessä, mutta en vain jostain syystä ole saanut niitä tekstin muotoon. Sen enempiä pinnistelemättä olen jättänyt ne siis vielä tekeytymään lisää, sillä tämän blogin moottorina on alusta asti toiminut luova hulluus ja aito inspiraatio eikä paine ja vaatimukset. Kuitenkin nyt, muutama viikko ennen koneen laskeutumista Helsinki-Vantaan kentälle, tuntuu siltä, että teksti virtaa taas.

Yleisurheilukausi on tosiaan tahdittanu mun elämää maalis-, huhti- ja melkein koko toukokuun ajan. Koulu rullaa edelleen vaivattomasti ja rehellisesti on todella alkanut jo kypsyttämäänkin helppoudellaan. Suurin ja oikeastaan ainut tekijä kurssien läpäisemisessä ja kiitettävien keräämisessä on läsnäolo. Enkä nyt puhu aktiivisesta osallistumisesta, vaan nimeomaan siitä, että käy lusimassa tunneilla ja palauttaa päivän tehtävät tunnin lopuksi mikäli sellaisia sattuu olemaan. Muutamaa pitkäjänteisempää projektia lukuunottamatta koulutehtävät ovat olleet ristikoita, muutama hassu päivittäinen tehtävä tai muistiinpanoja. Ainoastaan collegetason Yhdysvaltojen historia tuottaa hiukan enemmän kirjoittamista ja nautinkin ihan täysillä, kun 50 minuuttia päivästä tunnen oloni merkitykselliseksi ja käsittelemme mielenkiintoisia aiheita ihan huippuhyvän opettajan johdolla. No, ei siitä sen enempää, ensivuodella odotteleekin sellainen pläjäys lukiokursseja, että parempi ottaa opiskelu ihan rennosti ja vain englannin kehityksen kannalta, kun vielä voi. Olen ottanut nämäkin fiilikset opetuksena eli todellakin tarvitsen sopivasti haastetta koulumaailmassa pysyäkseni kiinnostuneena. Upeiden säiden ja entisestäänkin löystyneen koulun lisäksi kevään merkki on takapihalla röhkivät pienet possut, joita hostsisarukseni siis kasvattavat ja kouluttavat taas kohti ensi syksyn markkinoita. Yleensä viikonloput ovat tosiaan kuluneet rentoillen ja hostääidin opiskellessa. Muutaman viikko takaperin kuitenkin innostuttiin lähtemään noin tunnin ajomatkan päässä sijaitseville Palouse Falls -vesiputouksille ihmettelemään luonnon kauneutta. Jälleen yksi paikka jonka samaan aikaan lisäsin ja yliviivasin must see -listalta. Reissun ehdoton hitti oli tuo otus, jota ensiksi epäilimme majavaksi. Vesiputousta äimistellessä joku hihkaisi yhtäkkiä, että kattokaa mikä tuolla on ja ihka elävä murmelihan se siellä. Varoivaisen lähestymisen jälkeen yksilö osoittautui oikein sosiaaliseksi ja rohkeaksi ja poseerasi varmaan puolisen tuntia ihan täydellisen fotogeenisessä ympäristössä, vaihteli asentoja kuin huippumalli ja meikäläinen tykitti kuvia kaikilla mukana olleilla laitteilla. Loistava tyyppi ja osasi selkeästi jopa paikallisena arvostaa maisemia, sillä aina välillä pysähtyi katselemaan alas jokiuomaan. Jep, siis katsokaa nyt noita kuvia ja kehdatkaakin sanoa ettette usko ihmeisiin? Jälleen kerran veti aika hiljaiseksi oma pienuus ja se, kuinka kaunis paikka maailma onkaan kaikesta ankaruudestaan huolimatta. Että tälläsellä sini-viher-ruskealla, tulipalloa säännöllisesti kiertävällä pallerolla me enemmän tai vähemmän sopuisasti elellään ja ympärillä häärää toinen pieni, harmaa pallero, joka liikuttelee meidän vesimassoja ja kaikki on vaan ihan perus. Hahah, okei tässä nyt siis vähän esimerkkiä millanen aforismiautomaatti ja oman elämänsä life couch musta on tullu. Osa on päässyt jo maistelemään näitä DIY-viisauksia, loput varokaa vaan... Lisäksi on askarreltu hostsiskon kanssa meille itse coursaget ja boutoinnieret promia varten ja kokoonnuttu aina välillä isommalla porukalla mummolaan herkuttelemaan. Mun kukkaset loppuen lopuksi jäi käyttämättä, kun kavaljeerin äiti osoittautui puoliammattilaiseksi floristiksi ja askarteli oman pihansa ruusuista meille ihan älyttömät, edellisessä postauksessa nähdyt asetelmat. Jäi siinä mun keinokukka-kuumaliima-räpellykset suosiolla kotiin. Myöskin "osa-aikamummolan" tarjottavat jäävät kyllä kakkosiksi suomessa saataville herkuille, helpottavat ne ihanasti ikävää yhteisen pöydän äärelle ja itsetehtyyn, aitoon ruokaan.

Maanantaina pyörähtää käyntiin viimeisen kolme kouluviikkoa ja sitten onkin valmistujaisten ja vuoden päätöksen aika. Siitä sitten tasan viikon kuluttua suljen laukkuihin ja muistojen sopukoihin kahdeksan kuukautta, päätän yhden hyvin merkittävän jakson elämässäni ja alan totuttelemaan siihen vanhaan statukseen. Tai oikeastaan vähän nuo kaikki nimitykset - vanha elämä ja uusi elämä, normielämä ja vaihtarielämä, suomielämä ja jenkkielämä - tuntuvat ainakin omalla kohdallani mielestäni vähän kömpelöiltä ja vääriltä. Mulle vaihtovuosi on ja on ollut elämänjakso, haastava ja palkitseva, yksi rankimmista mutta niin korvaamaton. Joku on joskus sanonut, että vaihtovuosi tulee olemaan elämäsi kamalin ja parhain vuosi yhtäaikaa. Voin hyvin allekirjoittaa sen. Vaikka varsinaisia ongelmia tai äärikokemuksia ei kohdalleni ole sattunut, ajanjakso täällä on kyllä opettanut rankalla kädellä. Koin jo tänne lähtiessäni olevani kohtuullisen itsenäinen ja kypsä ikäisekseni, mutta huomaan jo nyt itse itsessäni ja ajatusmaailmassa suurta kehitystä verrattuna siihen Nelliin, joka tänne lähti. Olen oppinut itsestä, löytänyt uusia näkökulmia ja sopeutunut. Sopeutunut, altistunut ja altistanut itseäni uudelle, seilannut tunneskaalaa laidasta laitaan ja kokenut ihan valtavia oivalluksia. Voin siis sanoa, että olen saanut vaihtovuodesta irti juuri sen mitä siltä hainkin. Lähdin muutoksen perään - avartamaan näkemystäni, kehittämään itseäni, oppimaan ja kokemaan. Vaihto-oppilasvuoteni on ollut aika kaukana siitä "tyypillisestä" jenkkiteiniunelmasta, mutta enhän mä sitä tänne tullutkaan hakemaan. Halusin kokea ja oppia lisää maan kulttuurista ja arjesta paikallisen tasolla, keskustelujen, kokemusten ja tarkkailemisen kautta ymmärtääkseni maailmaa paremmin ja laajemmin.

Tunnen itseni taas hiukan paremmin ja tiedän rajani, voimavarani sekä olen saanut varmistusta moneen päätökseen. Vaikka kaikenlaisia visioita tulevaisuudelle onkin muodostunut (ja nyt joku siellä varmasti odottaa, että tarkoitan täydellistä nirvanaa ja valaistumista), niin kerrottakoon, että en tosiakaan esimerkiksi tiedä mikä minusta tulee isona. Mutta sen tiedän, ettei siitä tai mistään muustakaan ole syytä kantaa ylimääräistä huolta. Uskon, että niin kauan kuin tekee asioita ja päätöksiä, jotka tuntuvat hyvältä ja hyödylliseltä siinä hetkessä, olet huomaamattasi matkalla kohti unelmaasi. Mutta mielummin kuin unelmista ja tavoitteista, puhun visioista, sillä se kuvaa sitä miten haaveet kasvavat ja muuttuvat kanssasi matkan varrella. Tavoitteita on ehdottomasti hyvä olla ja tietyt jutut tässä yhteiskunnassa on tehtävä, vaikkeivat ne mieluisalta tuntuisikaan, mutta ei ole mitään järkeä takertua sokeana toteuttamaan mitään viisivuotissuunnitelmaa. Pahimmassa tapauksessa tilee posottaakseen täysillä vaikkapa ala-asteelta saakka läpi lääkiksen ja paperit kourassa tajuat, ettei se tosiaan ollutkaan se mitä halusit tai odotit. Aina voi aloittaa alusta, mutta kaikkien näiden vakuuttavien 17 vuoden ja 6 kuukauden elämänkokemuksella voin lämpimästi suositella nauttimaan matkasta ihan joka ikinen päivä. Itse olen oppinut nauttimaan niistä tylsistäkin fiiliksistä, sillä uskon, että kaikella on tarkoituksensa ja ikävätkin jutut sisältävät aina jonkun opetuksen eli palkinnon eli positiivisen puolen.

Laskurissa on tosiaan tätä kirjoittaessani 25 päivää siihen, kun on aika kääriä pakettiin vuoteni. Koko kevään fiilikset ovat olleet yhtä aikaa tietyllä tavalla haikeat, mutta toisaalta oikein positiiviset. Hyvästä reissusta kertoo mielestäni se, että on kiva palata kotiin. Hyvästä vaihtovuodesta, millainen se ikinä onkaan sinulle ollut, kertoo mielestäni se, että vaikka joidenkin kohdalla lähtö on vaikeampaa, ei toista samallaista täysin uuteen sopeutumista jaksaisi putkeen. Silloin on varmasti saanut riittävästi irti. Minun kohdallani tilanne on juurikin näin, ja se, ettei tänne ole syntynyt erityisemmin sellaisia syviä ihmissuhteita, joita taas Suomessa odottaa. Kun aikaa oli jäljellä vielä puolet enemmän, pohdin hetkittäin, että loppuuko tässä nyt aika kesken, olisiko nyt pitänyt olla enemmän ja tehdä enemmän ja sitä ja tätä. Onneksi pohjalla on kuitenkin kokoajan ollut varma fiilis ja luotto siihen, että kaikella on tarkoituksensa, eikä minulla todellakaan ole syytä epäröintiin, sillä olen tehnyt kokoajan päätöksiä, jotka ovat sillon tuntuneet oikeilta ja hyviltä. Samaan aikaan vähän ehkä periaatteestakin kauhistutti laskurin pienenevät numerot, mutta toisaalta toivoin alitajunnassa, että joku päivä sieltä olisikin kadonnut yhden sijaan vaikkapa kaksi tai kymmenen. Nyt reilu kaksikymmentä päivää tuntuu juuri sopivalta, kun tulevaisuus Suomessa kesätyökuvioineen sun muineen alkaa konkretisoitua toden teolla. Pitkä, osin omana valintana, osin oloshteiden pakosta vietetty introvertti pohdistelukausikin näyttää olevan pikkuhiljaa ohi, janoan taas sosiaalisten kontaktien pariin ja ajatukset päässä alkaa olla kirkkaita ja varmoja. Hyviä merkkejä, sanon minä. Alan siis päivä päivältä olemaan valmiimpi lähtemään, vaikka vielä tässä on viimeisille viikoille paljon nähtävää ja koettavaa, kuten Seattlen reissu ensiviikonloppuna sekä vaellusreitin ja muutaman ruokapaikan testaus. Lupaan edelleen nauttia täpöllä, just sillä omalla tyylilläni niin kuin tähänkin asti.