NEW HOME

Lähtö tuli tosiaan niin lyhyellä varoitusajalla, etten kerennyt määränpäästäni nimeä enempää kertomaan, mutta täältä pesee informaatiota! 

Täällä mä nyt sitten asustelen, Washingtonin osavaltion eteläreunalla, Burbankin pikkukaupungissa, Snake Riverin ja Columbia Riverin risteyskohdassa, Tri-Citiesin kainalossa. Salaa toivoin pääseväni jonnekkin veden lähelle, mutta ennen kaikkea hyvään perheeseen - molemmat toiveista toteutuivat! Mihin tahansa lähdetkin, on vastassa jokea. Ilmasto on tasaista, lähes aavikkomaista, kuivaa ja lämmintä. Tällähetkellä lämpötila päivisin pyörii 25 plusasteen yläpuolella eli käytännössä suomen kesää elellään vielä syyskuussa. Lämpö on enemmän kuin mieluisaa, mutta voisiko joku selittää sen myös paikallisille, joiden ilmastoinnit puskevat sisään pakkasta kaupoissa, autoissa, taloissa... Ja sitten tämä pohjoisen tyttö saa osakseen naurua, kun palelee koulussa kahden vaatekerroksen kanssa ja tekee vapaaehtoisia squat jumpeja hyperjäähdytetyssä liikuntasalissa, ettei verenkierto katoa sormista. Lentokoneesta otetut kuvat kertovat paljon luonnosta, joka on varsin karua. Ruohikkoaron tapaisia tasaisia alueita, joita harjujen tapaiset "vuoret" tuuliturbiineineen rajaavat. Highwayn varrella kasvaa viinirypäleet ja maissi, monilla pihoilla pyörii hevosia ja possuja tai vähintään koiria. Burbank on tavallaan rauhallisempi sivukylä Pascon, Kennewickin ja Richlandin muodostamalle Tri-Citiesin metropolialueelle. Täältä löytyy perustarpeet, mutta kaupungin palveluiden äärelle tulee ajeltua melkein joka päivä, sillä matkaa on kymmenisen minuuttia, jos sitäkään.

Asuinalue on aika tavallisen amerikkalaista eli upeita pihoja useinmiten verkkoaidalla rajattuna ja lippuja saloissa. Täällä on ihan turvallista liikkua ja lenkkeillä yksinään ja mailin mittaisen koulumatkankin saisin taittaa kävellen. Tärkeimmät huomiot: ovet aukeavat käänteiseen suuntaan (ette arvaakkaan kuinka monta kertaa yritän ensin kiskoa suomalaisittain itseäni kohti) ja kaikki tuntevat toisensa (myös minut) ja liikkuvat autolla (joka on, uskokaa tai älkää, mielellään mahdollisimman massaan sulautuvan värinen eli jokin metalliväri - tää oli myös Nycissä). 

Asustelen tosiaan ihan mahtavan perheen luona ja jaan huoneen kaksi vuotta nuoremman hostsiskon kanssa. Äiti, isä ja kolme lasta, koira, kissa (jota en ole vieläkään nähnyt) ja autotallissa asusteleva kani ovat seuranani tämän vuoden. Takapihan perällä on myös kaksi, tai oikeastaan viikonlopun huutokaupan jäljiltä vain yksi possu. Koen itseni tervetulleeksi niin kotona, koulussa kuin kaveripiireissä ja perhe tekee kaikkensa, että mun vaihtovuosi olisi mahdollisimman hyvä. Minulle se tarkoittaa sitä, että he elevät täysin normaalisti, jolloin en tunne olevani taakka. Jo parin ensimmäisen päivän aikana paikka alkoi tuntumaan kodilta ja uskallan elellä ihan normaalisti, ottaa ruokaa jääkaapista, käyttää kodinkoneita, röhnöttää sängyllä ja kulkea ympäriinsä millon missäkin rytkyissä. Okei, ei ole meikäläiselle suuri kynnys yleensäkään... Hyvä kun olin matkalaukut juuri ja juuri saanut sisälle, niin oikein käskettiin olemaan kuin kotonaan ja kysyttiin haluanko kauppaan nyt vai heti. Taisin vastata silloin ensimmäisen kerran, että ihan miten vaan, ehkä huomenna sitten. Opin heti, ettei se vastaus kelpaa dadille, vaan hän tenttaa, kunnes valitsen mieluisimman vaihtoehdon ja se sitten toteutetaan. 

 Täällä energia todellakin napsitaan lähinnä erilaisista juomista ja sateenkaaren väreissä loistavista karkeista, muroista ja snacseista. Tai jos ruuassa ei ole (kovin hurjasti) sokeria, se on todennäköisesti uppopaistettu, laboratoriossa koostettu tai vähintäänkin hyvin huolellisesti suolattu (esimerkkinä raejuusto). Näille on kuitenkin enemmän kuin okei, että valikoin kaupassa sellasia tuotteita, mitä tykkään syödä ja koska oon kaikkien mielestä niin terveellinen (=tykkään puurosta), mulla saattaa olla kuulemma hyviä vaikutuksia koko perheeseen. Tässä ajassa oon jo kerennyt opettaa siskon syömään maustamatonta jugurttia runsaan hillosilmän avulla (ei ollut ikinä maistanut) ja johtanut myös dadin "pahoille teille", sillä hän oli eräänä iltana laittanut hampurilaisen väliin salaatinlehden. Menin myös erehdyksissäni kertomaan, että tuomani suomalainen purukumi on terveellistä hampaille ja sisältää tavallisen sokerin sijaan xylitolia. Dad repesi nauramaan, että enkö näe, hän on lihava amerikkalainen mies, eikä tasan suostu syömään mitään sokeritonta purkkaa. 

Vanhempia voisi kuvailla juuri sellaisiksi, kun stereotypinen mielikuva amerikkailaisita on. Mom pitää huolen kaikesta - aikatauluista, keittiöstä, kodista, lapsista, no, kaikesta. Hän on suunnittellut mun päänmenoksi jo vaikka mitä ohjelmaa (puhelimessa on yksityiskohtainen ja alati kasvava lista jutuista mitä mun täytyy täällä ehdottomasti kokea), kuten barbequepippalot tutuille ja toiset kavereille, jotka saan itse valikoida. Mulla on myös älyttömästi ideoita valokuvaamisen ja blogin suhteen, joista mom on vielä enemmän innoissaan kuin allekirjoittanut itse. No, dad on huippuhauska ja letkeä tyyppi, joka muistaakseni toisena päivänä kutsui mua ekan kerran "sweetheart"iksi. Penkkiurheilu lienee suosikkiajanviete kaikkien miehisten mottorijuttujen (kuten periamerikkalaisella jättilava-autolla ajelun) lisäksi. Vitsailinkin jo tänään, että lienee parempi jos ennemmin kyselen mitä teillä ei ole... Pihalta löytyy siis possujen lisäksi uima-allas, kaksi autotallia ja kuntosali, huippumagee asuntoauto, neljä mönkijää ja lukematon määrä muita ajoneuvoja moottoripyörästä puhumattakaan. Kanssani samanikäinen hostveli on siis myös kiinnostunut kaikesta, missä on moottori ja toimiikin käytännössä yksityisenä autonkuljettajana, kunnes sisko saa myös ajokortin. Ainut asia, mikä etukäteen jännitti, oli huoneen jakaminen. Kaikki on kuitenkin sujunut ihan huippuhyvin ja saman vaate- ja kenkäkoon (en tiedä miten pärjään tulevaisuudessa vain omien vaatteiden varassa) lisäksi myös kavereiden, sisustuksen, huumorin ja oikeastaan minkä tahansa muunkin suhteen meillä on aika samanlainen maku. Esittelen täällä usein Google Translatorin puhelinappin mun parhaaksi ystäväksi, mutta kyllä se oikeasti on Michelle. Lisäksi täällä asustelee  myös toinen hostsisko, joka autismistaan huolimatta käy ihan normaalisti töissä eli vuorotyöstä johtuen näemme aika harvoin. Hauska tyyppi hänkin, vaikka aika vähänlaisesti ollaan keretty juttelemaan. 

Kuvia ja kerrottavaa olisi ihan tajuttomasti, mutta kahden postauksen väkertämiseen kului oikeastaan melkein koko päivä. Että sillain sitten ja koulujutut sitten toiseen kertaan.